Olihan se vaikuttavaa, televisioruudunkin välityksellä. Pariisin oopperan orkesteri ja kuoro esittivät Palais Garnierin portailla marseljeesin vastalauseena presidentti Macronin eläkereformille. Aux armes, citoyens! Formez vos bataillos ! Marchons, marchons… he lauloivat, voimalla, tunteella, taidolla ja omanarvontunnolla: tarttukaa aseisiin, kansalaiset, muodostakaa pataljoonanne, marssikaamme, marssikaamme… Ranskan kansallislaulun juuret ovat vuoden 1789 vallankumouksessa ja sen sanat ovat veriset.
(Twitteristä löytyy pätkiä ilmaiskonserista, esimerkiksi tästä Franceinfon jutusta)
Kaksikymmenluku on alkanut Ranskassa kuohuen. Toki se kaikki on vain jatkoa edellisvuoden tapahtumille, mutta mitään merkkejä laantumisesta ei näy. Pikemminkin päinvastoin, jos viikonlopun tapahtumista voi mitään johtopäätöksiä vetää. Perjantaina presidentti Macron joutui pakenemaan teatterista takaoven kautta, kun somen kautta oli levinnyt tieto hänen paikalla olostaan. Vihaisia ihmisiä kerääntyi teatterin ulkopuolelle vaatien Macronin eroa, ja nuorimies, joka päivitti somekanavalleen videokuvaa teatterissa istuvasta presidentistä, pidätettiin. Lauantaiaamuna kerrottiin Macronin suosiman pariisilaisravintolan kärsineen vahinkoja tuhopoltossa, iltapäivällä jatkuivat keltaliivien mielenosoitukset Pariisin keskustassa.
Katselin puolella silmällä keltaliivien paluuta Pariisin kaduille BMF TV -kanavalta. Media tietenkin hekumoi kuvilla, joissa ovat vastakkain mellakkapoliisit ja reppuselkäiset, naamioituneet huligaanit, on savua, tulenlieskoja ja katolleen käännettyjä autoja, mutta minua kiinnostavat enemmän ne rauhanomaiset mielenosoittajat. Eläkeläiset. Opiskelijat. Rautatieläiset. Opettajat. Juristit virkakauhtanoissaan. Tavalliset ihmiset, tädit ja sedät, jotka ovat vetäneet ylleen kaikissa autoissa pakollisena varusteena olevat keltaiset liivit. Eivät he kiviä heittele, eivät tuikkaa tuleen yhtää autoa eivätkä riko ikkunoita, mutta mielipiteensä he kyllä haluavat ilmaista. Ja, luulen, että he haluaisivat Macronin astuvan esiin, tulevan kansansa keskelle puhumaan. Nyt hän pysyy piilossa, sirkuttaa Twitteriin, esiintyy omiensa joukossa ja tv-kameran välityksellä, ja väsyneen ja kyllästyneen näköinen pääministeri saa vastailla presidentin puolesta median kysymyksiin.
Muutamaa päivää aiemmin olin katsonut televisiosta dokumenttisarjan Secrets d’Histoiren osan, joka kertoi vallankumouksen melskeissä päänsä menettäneen Marie-Antoinetten suosikeista. Oli lähetysajankohta sattumaa tai ei, mutta kovin samankaltaiselta tuntuu tilanne silloin ja nyt. Hovinsa ympäröimä nuori kuningatar ei ollut kiinnostunut kansan huolista, pikemminkin kansan olemassaolo tuntui tyystin puuttuvan hänen maailmastaan. Hän keskittyi läheisiinsä ja ystäviinsä, muotihullutuksiin ja omiin pikku teatteriesityksiinsä ja eli omassa kuninkaallisessa kuplassaan, jossa riitti rahaa yllinkyllin käytettäväksi omaan itseen ja läheisiin, hulppeisiin juhliin ja pikku oikkuihin, kuten Versailles’n palatsin alueelle rakennettuun maalaisidylliin, missä saattoi leikkiä maatalontyttöä ja helliä söpöjä pikku karitsoita palkollisten tehdessä tietenkin työt. Mitä sitten kävi, siitä kertoo historia.
Kun nyt katselin teatterin kolmannella rivillä istuvan Macronin pellavaista takaraivoa someen levinneeltä videolta ja sen jälkeen raivoavaa kansaa teatterin ulkopuolella, en voinut olla ajattelematta, että ne raivoajat ovat Macronin omaa ikäluokkaa. Kolmi-nelikymppisiä miehiä ja naisia, jotka kokevat, ettei heillä ole tulevaisuutta: ei varmuutta töistä, ei varmuutta vanhuudesta, ei varmuutta sairaanhoidosta, ei varmuutta lasten hoidosta ja koulusta, koulutuksesta nyt puhumattakaan. Ja toisaalta Macronin vanhempien ikäisiä ihmisiä, jotka kokevat että tämä kultalusikka suussa syntynyt pojannulikka on vienyt heiltä omanarvontunnon. Tokihan ranskalaiset ovat aina tyytymättömiä, näin sanotaan, mutta näin voimakasta vastustusta ei nähty edes inhotun Sarkozyn eikä pettymyksen tuottaneen Hollanden kohdalla. Eikä heille annettu kuninkaan liikanimeä.
Avasin sitten kotimaan uutissivut ja totesin, että ai niin, eihän nämä uutiskynnystä ylitä, toisin kuin amerikkalaislasten kouluruokailu (päivän Trump-uutisannos) ja brittimonarkian kohut. Onhan se ymmärrettävää. Se, mikä ei meitä kosketa, on turvallista. Tavallisen ihmisen yhteiskunnalliset ongelmat sen sijaan ovat aikalailla samanlaisia kaikkialla, ja kuka nyt levottomuuksia haluaisi lietsoa?
Aukeamia 