Huhtikuun kieli oli portugali

Kuukauden kieli -haasteen neljäntenä eli huhtikuun kielialueena oli portugali, jota puhutaan Portugalin lisäksi Brasiliassa.

Ajattelin ensin, että rasti olisi vaikea. Mutta sitten huomasin portugalilaisen kirjallisuuden hivuttautuneen kevääseeni miltei puolihuomaamatta: maaliskuussa luin Fernando Pessoan mielenkiintoisen kirjan Anarkistipankkiiri ja huhtikuussa nappasin kirjaston hyllystä Mariana Alcoforadon rakkauskirjeet. Lopuksi aloittelin José Saramagon romaania Ricardo Reisin viimeinen vuosi (joka siis linkittyy kiehtovasti Fernando Pessoaan käyttämällä yhtä hänen heteronyymeistään), mutta se on sen verran pitkä, etten saanut sitä vielä kokonaan luettua.

Oikeastaan oli hauskaa, että varsinaisesti huhtikuun kirjakseni osui teos, jonka kirjoittajaa en tuntenut, ts. luin jotakin ihan uutta, joskin 1600-luvulla alunperin kirjoitettua. Sen sijaan portugalilainen nykykirjallisuus jäi vielä tästä kohtaa uupumaan, samoin brasilialainen kirjallisuus. Jälkimmäisestä löysin luettavaksi yhden novellin, mutta se odottaa vielä hetkeään.

Toukokuussa on turkin vuoro, mikä voikin olla kiehtovaa nyt kun Turkki sananvapauksineen on jälleen tapetilla.

Luitko sinä huhtikuussa jotakin alunperin portugalin kielellä kirjoitettua?

 

Mariana Alcoforado: Sisar Marianan rakkauskirjeet

Kuinka on mahdollista, että niin kauniiden hetkien muistot ovat muuttuneet niin julmiksi? Eivätkö ne todellakaan kelpaa enää muuhun kuin luonteensa vastaisesti piinaamaan sydäntäni? Voi raukkaa! Viime kirjeenne sai sen aivan tolaltaan! Se hakkasi niin raivokkaasti että näytti kuin se olisi yrittänyt puskea ulos rinnastani ja lentää teidän luoksenne!

Olenko jo sanonut, kuinka paljon rakastan pääkaupunkiseudun kirjastolaitosta? Paitsi että luokseni kiikutetaan mikä tahansa teos jonka haluan lukea, olen nauttinut valtavasti haahuillessani kauniin, vanhan lähikirjaston saleissa täysinäisten hyllyjen ääressä tutkaillen ja lueskellen. Tällä kertaa silmiini osui aivan pieni ja ohut kirja, enkä tiennyt lainkaan vetäneeni esiin timantin.

Mariana Alcoforadon 1600-luvulla kirjoittamat rakkauskirjeet ranskalaisupseerille on nimittäin klassikko. Nuori 26-vuotias nunna rakastuu tulenpalavasti viisikymppiseen huikentelevaiseen sotilaaseen ja kirjoittaa tälle rakkauskirjeitä, jossa on kokonainen tunteiden skaala: rakkaudesta, epätoivosta, suuttumuksesta, vihasta, anelemisesta, mustasukkaisuudesta, toivottomuudesta ja ylpeydestä aina luopumiseen asti. Kirjeiden kirjoittaja, niiden kohde ja kääntäjä olivat pitkään salaperäisyyden verhon varjossa, mikä on puolestaan aiheuttanut epäilyjä niiden todenperäisyydestä. Todisteita on kuitenkin runsaasti, ja kuten suomentaja Tarja Härkönen alkusanoissaan toteaa: ”nero on se mies, joka tuntee naisen mielenliikkeet niin kuin Mariana Alcoforado!” Jälkikirjoituksen on puolestaan laatinut Rainer Maria Rilke.

Miten piristävää ja innoittavaa onkaan lukea tällaista tunteiden pauhua 2000-luvun Suomessa, jossa rakkaudenosoitukset ja tunteiden näyttäminen tuntuvat olevan synneistä suurin, jossa ”parisuhdetta täytyy hoitaa” ja puolisoiden seksille järjestää kalenterista tilaa, puhumattakaan roskapussien viemisestä ja imuroinnista petipuuhien elvyttäjänä… Krooh pyyh. Ei, sisar Marianan maailmassa tällaisesta banaalista suhtautumisesta rakkauteen ei ole, ei voisi koskaan olla, kyse. Mariana, joka on nuorena tyttönä joutunut luostariin ajan tapojen mukaisesti, on vimmainen rakkaudessaan – valitettavasti rakkauden kohde ei vain vastaa tähän tunteiden paloon, sievä nunna on ollut vain valloitus muiden joukossa. Mutta mies on säästänyt kirjeet ja nähnyt niiden kirjallisen merkityksen. Ja niin ne ovat säilyneet meidän päiviimme asti, suomeksi ne saatiin vuonna 1995. Kulttuuriteko, jos mikä.

Mutta mitäpä tästä enempää kirjoittamaan. Lukekaa Sisar Marianan rakkauskirjeet, unohtakaa roskapussit ja kalenterit ja rakastakaa täysin rinnoin sitä, jolle olette sydämenne luvanneet!

Tiedän kyllä lääkkeen joka tehoaisi tautiini, ja paranisin ilman muuta, jos vain lakkaisin rakastamasta teitä. Mutta millainen lääke! Ei! Mieluummin kärsin entistä enemmän kuin unohdan teidät! Ja onko se edes vallassani? Ainakaan minun ei tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin hetkenkään toivonut etten rakastaisi teitä. (s. 25)

Niin, ja sattuipa sopivasti: huhtikuussa on kuukauden kielenä portugali, johon tämä osuu täydellisesti.

Mariana Alcoforado: Sisar Marianan rakkauskirjeet
ranskankielinen alkuteos Lettres portugaises traduites en français, saksankielinen alkuteos Die fünf Briefe der Nonne Marianna Alcoforado
suomentanut Tarja Härkönen
Andalusialainen koira, 1995
71 sivua
kirjastosta

Kolme kesken jäänyttä matkakirjaa

Voi kai kesken jääneistäkin kirjoista kirjoittaa? Syitä kun jättää kirja kesken on niin monia: joskus sitä päättää paneutua aiheeseen myöhemmin paremmalla ajalla, joskus kirjan aihe tai tyyli ei vain iske. Tällä kertaa kesken jäi kolme hyvin erilaista matkakirjaa. Niistä seuraavaksi lyhyesti.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa

Onko tämä puutarhakirja vai matkakirja? Vaikea sanoa, sillä oikeastaan se on molempia; kirjastossa se oli matkakirjahyllyssä Irlannin kohdalla. Teemana on kuitenkin puutarhat, joihin Tuuri johdattelee lukijansa todella kiehtovasti ja asiantuntevasti. Värikuvia kirjassa ei ole, vain mustavalkoisia piirustuksia. Ensin ihmettelin ratkaisua, mutta sitten totesin että voihan sen näinkin tehdä. Halvemmaksikin tulee, lienee kustantaja ajatellut… No, onneksi Tuuri taitaa kuvailun taidon, joten lopulta luin kirjaa kertomuksena (ja kävin kyllä kurkkimassa netistä kuvia, upeita paikkoja, kerta kaikkiaan).

Luin pitkälti sata sivua, mutta lopulta jätin kirjan kesken, koska ajattelin että tämä olisi kiva olla omana, jolloin voisin tehdä muistiinpanoja ja tutkiskella kasveja ja puutarhoja tarkemmin. Eli kirjastolaina toimi tällä kertaa ostosinnoittajana. Tähän kirjaan palaan varmasti uudestaan paremmalla ajalla.

Kirsi Piha: Medicien naapurissa

Italia on alkanut kiehtoa minua viime aikoina, ja muistin Kirsi Pihan kirjoittaneen pienen kirjan omista Italia-kokemuksistaan. Pidän Pihan pirteästä olemuksesta ja mieleeni on jäänyt myös hänen Hesarissa aikoinaan luotsaamansa lukupiiri, joka oli yllättävän mielenkiintoinen. Miinusta on minun silmissäni kokoomuslaisuus, mutta ei anneta sen nyt häiritä.

Medicien naapurissa kertoo Kirsi Pihan, hänen (silloisen) miehensä ja tyttärensä kokemuksista vanhan italialaisen talon omistajina ja asukkaina. Luvut ovat lyhyitä, espressokupillisen pituisia, kuten Piha hauskasti toteaa. Ensi alkuun ne ihastuttivatkin kepeydellään, mutta sitten jokin alkoi tökkiä. Jokin? Mikä jokin? Se sittenkin liian pinnallinen ja kliseinen kuva, jonka kirja Italiasta loi? Pääsin sivulle 32 ja yritin myöhemmin lukea lisää… mutta ei. Kun ei vaan ei. Plussaa kuitenkin lukujen kolumnimaisuudesta ja Pihan ottamista, seepiasävyisistä valokuvista.

Tero Tähtinen: Lohikäärmeen päivät – puoli vuotta Shanghaissa

Tero Tähtinen oli minulle vieras nimi, mutta ajatus Kiinaan, teehen ja kiinalaiseen kirjallisuuteen liittyvistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kuulosti hyvältä. Pidin myös kirjan fyysisestä olemuksesta: melko paksuna ja neliömäisenä kirjana se oli mukavan taipuisa ja painoltaan kevyt sujauttaa olkalaukkuunkin. Mutta valitettavasti positiiviset kokemukset loppuivat siihen. Päiväkirjamerkinnät olivat välillä liiankin tarkkoja, lukijaa tuskin kiinnostaa kauppareissut, aamiaispuurot, teekupin tarkat hinnat, yms.

Sitäkin suurempi ongelma oli Tähtisen asenne, joka oli kummallinen yhdistelmä ylimielisyyttä että kritiikitöntä ihailua. Eikä minua Kiinasta kiinnostuneena lukijana kiinnosta pätkääkään kirjoittajan vegaanius, päinvastoin, on vaikea kuvitella miten pääsisi Kiinan kaltaisen kulinaristisen kulttuurin sisään syömättä heidän tarjoamaansa ruokaa. Kun jo kieltäytyminen ruoasta on tavattoman epäkohteliasta, saati sitten tofun ronkkeloiminen lihapalojen seasta…

Tämä oli todella harmi, sillä puhuessaan kiinalaisesta runoudesta ja kiinan kielestä Tähtinen oli kuin toinen henkilö. Kolmisenkymmenen sivun jälkeen totesin että taidan jatkossa lukea mieluummin hänen kääntämiään teoksia ja toivon, ettei ruokavalio tuota siihen ylimääräistä sivumakua.

Helsingin Cine Aasia, kaksi elokuvaa ja muutamia ajatuksia

Kävin  maaliskuussa katsomassa  mainiolla Helsinki Cine Aasia -leffafestarilla kaksikin japanilaista elokuvaa, mutta unohdin postata niistä. Korjataan siis tilanne nyt. En oikeastaan odottanut kummaltakaan elokuvalta mitään, mutta molemmat pääsivät yllättämään: toinen positiivisesti, toinen negatiivisesti.

Positiivinen yllätys oli 80-vuotiaan, syöpää sairastavan Nobuhiko Ōbayashin Hanagatami (2017). Sana hanagatami viittaa muistoesineeseen, jonka sotaan lähtevä jättää jälkeensä. Ehkä elokuva on sellainen Ōbayashille.

Japanilaiskirjailija Kazuo Danin sodanaikaiseen romaaniin perustuva, visuaalisesti kokeileva ja rönsyilevä elokuva vei katsojan Kyushun saarelle Karatsun komeisiin maisemiin ja kunchi-festivaaleille. Tapahtumat sijoittuivat aikaan juuri ennen toista maailmansotaa, ja tarina kertookin siitä, miten nuoria poikia ja miehiä lähetetään kuolemaan ei minkään vuoksi ja miten me seuraamme näitä järjettömiä määräyksiä ajattelematta itse yhtikäs mitään.

Mietin, kuinka moni helsinkiläiskatsojista tiesi, että elokuva on hyvin voimakas kannanotto tämän hetken japanilaiselle politiikalle, jota nykyinen pääministeri johtaa hyvin autoritäärisin ottein, jota syytetään fasismista ja jonka pelätään vievän maataan jälleen uuteen sotaan. Suomalainen media ei tähän aiheeseen mielellään koske, koska… No, antaa sen olla. Mutta viittaukset olivat todella selviä. Loppua kohden jo vähän liiankin alleviivaavia, vaikka ei se sanoma kuulemma ole ohjaajan kotimaassakaan, kaikesta huolimatta, mennyt perille.

Elokuvassa oli paljon hyvää ja paljon huonoa (= kökköä), se oli sekoitus vähän kaikkea, jotka ohjaaja sitten hölskytti varsinaiseksi sillisalaatiksi. Mutta sillä oli vahva sanoma, ja juuri se piti elokuvan koossa. Ja ainakin se on persoonallinen.

Toinen katsomani elokuva oli Hirokazu Kore-edan The Third Murder (Sandome no satsujin, 2017), joka oli aivan järkyttävän huono, pitkäveteinen ja epälooginen oikeussalidraama. Jo puolen tunnin päästä olin valmis lähtemään teatterista, mutta sali oli täynnä, enkä kehdannut hyppelehtiä valkokankaan editse ulko-ovelle. Loppu”huipennus” tapahtui yli kahden tunnin päästä, kun yksi näyttelijöistä totesi että täällä (oikeussalissa) kukaan ei ole kiinnostunut totuudesta. Joo, ihan kiva, näinhän se on, mutta tämän olisi voinut panna vaikka Twitter-tviittiin.

Kaikkein hölmöintä oli, että elokuvassa olisi ollut aineksia, mutta ne jätettiin käyttämättä. Yksi hyvä teema olisi ollut tehtaan kyseenalainen (ts. rikollinen) tapa vaihtaa etiketit pakkauksiin, mikä on oikeasti todellinen ongelma. Ah. Sen sijaan huomasi kyllä, että Kore-eda on Kurosawansa katsonut, elokuvassa oli monia viittauksia (tai yrityksiä tehdä sama) mm. Kurosawan mestariteokseen Taivas ja helvetti, mutta ilman esikuvansa kuvauksellisuutta, editointia, tempoa, tarinallisuutta ja filosofisia merkityksiä. Kauas, hyvin kauas jäätiin. Ja täytyy sanoa, että hiukan kyllä kohottelin kulmiani katalogin esittelytekstille, jossa Kore-edan sanotaan luoneen ”mestarillisen hillityn tarinan”… Pitkäpiimäinenhän ja laahaavahan se oli, vaikka ymmärrän toki ettei mainostekstiin niin voi kirjoittaa.

Kaikessa ärtymyksessäni erityisen turhauttavalta tuntui, että tällaisiin elokuviin laitetaan rahaa ja lähetetään Venetsian elokuvajuhlille (!!), kun samalla oikeasti lahjakkaat tekijät jäävät täysin sivuun. Ja sitten tällaista roskaa myydään sillä, että ne ovat olleet eurooppalaisille elokuvajuhlilla ja muka jotenkin ”taiteellisia”. Surullista.

Mutta summa summarum, oli joka tapauksessa hienoa, että tällainen aasialaiseen elokuvaan keskittyvä festivaali on ylipäätään olemassa ja että väki sinne löytää (molemmat näytökset olivat lähes täynnä), vaikka Hesarin ja Ylen kaltaiset sensaatiojulkaisut mediat keskittyvät… no, muihin asioihin kuin kulttuuriin. En ainakaan huomannut kummassakaan yhtään juttua tästä aiheesta vaikka etsin… Surullista sekin, kertoo omalla tavallaan ajastamme. (Ja linja jatkunee, kun mainostelevision päätoimittaja nimitetään yleisradion johtoon… mon dieu !)

Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä

Olen viime aikoina janonnut runoutta, mutten ole oikein tiennyt mistä aloittaa. Niinpä olen lainannut kirjastosta kaikenlaista: tuttuja nimiä ja tyystin tuntemattomia. Kuukauden kieli -haasteen innoittamana, vaikkakin hiukan etuajassa, lähdin nyt etsimään turkkilaista runoutta ja törmäsin nimeen Nâzim Hikmet. Se ei sanonut minulle mitään, mutta teosten nimet olivat kauniita, kuvittelin niiden olevan luontorunoutta. Mitäpä muuta voisikaan, kun teoksen nimi on esimerkiksi Puut kasvavat vielä?

Mutta Turkki on Turkki ja siellä on aina kuohunut. Siellä on ihmisiä viety yhtäkkiä vankeuteen milloin minkäkin asian vuoksi, kuten väärien mielipiteiden. Joten ei siltä kaikelta Nâzim Hikmet runoineenkaan säästy – ja juuri siksi (siksi?) tunsin tulleeni kotiin.

Nämä runot puhuivat minulle. Ne olivat yksinkertaisia ja kauniita, ne puhuivat rankoista aiheista mutta hienostuneesti, ne veivät minut kauas Turkkiin, joka on vieras ja silti sama, sillä ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, he rakastavat, surevat, pelkäävät, ihastuvat, ihailevat, muistelevat, suutelevat, riitelevät, kaipaavat – ja kirjoittavat runoja.

Käsissäni oleva Puut kasvavat vielä on vanha ja repaleinen kirja, sitä on siis luettu. Se on kiertänyt kirjastosta toiseen, kädestä käteen, sen kanssa on tunnettu, eletty, ja ehkä se taas korjataan, jotta se jatkaisi matkaansa, eteenpäin, yhä uusille lukijoille. Sillä nämä runot pitää lukea.

Runot on suomentanut Brita Polttila, runoilija itsekin (ja juu, Eva Polttilan äiti), ja kauniisti hän Hikmetin säkeet onkin suomentanut.

Niin kauan kuin yksikin maa/
yksikin ihminen maan päällä/
elää orjuudessa/
niin kauan kuin taivaalle nousee/
yksikin sienen muotoinen pilvi/
on runojemme annettava kaikkensa/
ajatuksensa sielunsa sydämensä/
vapauden puolesta.
(ote runosta Aasian ja Afrikan kirjailijoille)

Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä
valikoinut ja suomentanut Brita Polttila
Tammi, 1981
69 sivua

Jacques Prévert: Sanoja

Erään äärimmäisen tärkeä puheen
loppupuolella
suuri valtiomies kompastuttuaan
yhteen korulauseeseen
tulee päistikkaa alas
pallo hukassa suu ammollaan
haukkoo henkeään
hampaat pitkinä
niin että hänen rauhanomaisten lauseparsiensa
karies
kaivaa pintaan
sodan hermon
monimutkaisen kysymyksen rahasta.

(Puhe rauhan puolesta, s. 128)

Miten innostuinkaan, kun kuulin Jacques Prévertin (1900–1977) kulttikirjan Paroles – Sanoja – olevan vihdoin suomennettu! Joten kun vain suinkin kirjastoon pääsin, lainasin sen heti.

Koitan nyt olla todella rehellinen. Odotin tältä paljon, mutta tiesin (ja taidettiin se mainita loppusanoissakin) että kääntäminen olisi vaikeaa, sillä Prévert käytti paljon sanaleikkejä ja kielikuvia. Miten niiden kanssa sitten tultiin toimeen? No. Alkuun olin innoissani. Nämähän ovat aika absurdeja ja vinkeitä, ja kas, onhan siellä koetettu löytää niitä kielellisiä vastineitakin sanaleikeille. Mutta sitten lukuintoni alkoi laantua. Aloin lukea siksi, että tämä pitäisi lukea ja että se olisi osa yleissivistystä, ja se että tietäisin ja tuntisin Prévertin tuotantoa auttaisi minua ranskalaisuuden ymmärtämisessä. Kannoin siis kirjaa laukussani minne meninkin ja yritin lukea, mutta yhä useammin huomasin jättäväni sen väliin. Edes Brestin pommituksesta kertova Barbara, jota olen kuunnellut kymmeniä kertoja Yves Montandin laulamana, ei suomennoksena saanut sieluani väräjämään.

Kirjan on suomentanut Antti Nylén, joka on erikoistunut 1800-luvun ranskalaiseen kirjallisuuteen, joten hän taatusti tuntee kielen ja kulttuurin nyanssit. En siis tiedä mikä on mennyt vikaan, vai onko vika vain minussa. Vai onko Prévert vain mahdoton kääntää, ja siksi se on aikoinaan jäänyt suomentamatta. En tiedä, mutta nämä suomennokset eivät soi. Ehkä tässä kohtaa olisi auttanut se, että alkuperäinen ja käännös olisivat olleet rinnakkain, jolloin ne olisivat tukeneet toinen toisiaan näin suomalaislukijan näkökulmasta katsottuna.

Luin minä kirjan kumminkin. Lainasin jopa uudestaan, kun kuukausi ei riittänyt. Merkinnän sain myös Le Monden 100 kirjan listaanikin.

Lisäys: Tässä vielä tuo upea Barbara Yves Montandin laulamana. Ohessa ovat myös alkuperäiset sanat; ne soivat jo sellaisenaan! Eikä Prèvert taatusti olisi käyttänyt sellaista sanaa kuin paska… (quelle connerie la guerre)

 

Jacques Prévert: Sanoja
aluperäinen ranskankielinen teos, Paroles, ilmestyi 1946
Sputnik, 2016
158 sivua
kirjastosta

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen

Joka kerta kun mielen valtaa ahtauden tunne, sitä tulee avartaa.

Edith Södergran (1892–1923) on yksi lempirunoilijoistani, mutta hänen mietelmiään en ollut ennen lukenut. Totta puhuen, en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän sellaisiakin kirjoitti. Ja jotain hyvin runollistahan näissä on, tyystin toisenlaisia kuin vaikkapa puolalaisen Stanislaw Jerzy Lecin satiiriset aforismit.

Kaikkiin neljään tuuleen -kokoelman mietelmät ovat ilmestyneet alunperin ruotsiksi sekä kirjana (Brokiga iakttagelser, 1919) että kulttuurijulkaisu Ultrassa (Tankar om naturen, 1922). Niissä tulee esiin paitsi muutokset Södergranin omassa elämässä, myös poliittisessa murroksessa olevassa Euroopassa. Hän kirjoittaa taiteesta, luonnosta, uskonnosta, elämän katoamisesta. Ja kaiken kauneuden ohella niissä on södergranmaista tarkkanäköisyyttä ja teräväsanaisuutta, josta pidän: ”Pienet ovat naiiveja ja kirjaimellisia hyveissään, ehkä siksi että ne ovat heille vielä niin uusia.”

Aforismit on kirjassa sekä suomeksi että ruotsiksi, jälkimmäiset vasta lopussa, joten käännöksiä voi halutessaan vertailla (tai opetella ruotsia/suomea, kummin vain). Lisäksi mukana on Södergranin parantola-ajalta yksi suomen kielellä kirjoitettu teksti sekä kääntäjän loppusanat, joissa hän kirjoittaa Södergranin elämästä, kirjallisista vaikutteista sekä kirjoittamisesta ja teosten vastaanotosta.

Pieni, mutta hyvin viehättävä kirja.

Siellä mistä kauneus puuttuu, tarttuvat kaikki sulottaret toisiaan kädestä ja pakenevat. Silloin rakkauden tilalle tulee oikeudenmukaisuus, kuninkaallisen taipumuksen tilalle velvollisuus.

**

Ei tarvitse kysyä, onko Jumalaa vai ei; yksinkertaisesti siirtää vain oman vähäisen ymmärryksensä syrjään.

**

Elämän kolme suurta lahjaa: köyhyys, yksinäisyys ja kärsimys – vain viisas osaa antaa niille niiden varsinaisen korkean arvon.

**

Kukaan ei vältä tähteään; sitä on pakko seurata.

 

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen
suomentanut Hilja Mörsäri
Into, 2013 (kuuluu Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-julkaisusarjaan)
71 sivua
kirjastosta

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine

Tämän kertomuksen henkilöt ja tapaukset ovat keksittyjä. Mikäli eräiden lehtimiestapojen kuvauksessa ilmenee yhtäläisyyksiä ”Bild”-lehden menetelmien kanssa, nämä yhtäläisyydet eivät ole tahallisia eivätkä satunnaisia vaan väistämättömiä.

Näillä sanoilla alkaa Heinrich Böllin vuonna 1974 ilmestynyt pienoisromaani Katharina Blumin menetetty maine. Vuodet eivät ole vähentäneet tippaakaan sen ajankohtaisuutta tai tehoa, päinvastoin. Kuten teoksen nimestä ja esipuheesta voi päätellä, on kyse tiedotusvälineiden kyseenalaisesta tavasta käyttää valtaansa vääristelyillä ja valheilla ja siten vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, mikä voi ajaa yksittäiset ihmiset kestämättömään tilanteeseen.

Kirjan taustalla on Saksaa 1970-luvulla ravistuttanut terrorismiaalto ja sen aiheuttamat absurdeihin mittasuhteisiin kasvaneet reaktiot niin poliisissa kuin lehdistössä. Böll muiden intellektuellien kanssa kritisoi etenkin Bild-lehden tapaa lietsoa hysteriaa, minkä tuloksena hän sai terroristien sympatisoijan leiman. Eikä pelkkää leimaa, vaan poliisin ja lehden toimittajineen niskaansa. Niinpä niin, onko mikään tässä maailmassa muuttunut vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa? ”Huomenna lisää! KUTEN AINA LEHTI ON PAIKALLA!” -> nykymedian muodossa: ”Seuraamme hetki hetkeltä! Katso kuvat!” Eikä tähän syyllisty vain roskalehdistö…

Katharina Blumin menetetty maine kertoo siis nuoresta ja melkoisen siveästä työssä käyvästä naisesta, joka lähtee karnevaalien aikaan tanssimaan, rakastuu ja auttaa miestä pakenemaan poliisia. Tästä alkaa kafkamaisia piirteitä saava poliisikuulustelujen, oikeudenkäynnin ja lehdistön kirjoittelun vyyhti, jonka tuloksena Katharina Blumin (ja hänen lähipiirinsä) maine on mennyttä. Katharina tappaa toimittajan, mutta Böll asettaa teoksessaan hyvän kysymyksen: tappoiko toimittaja ensin Katharinan?

Kirja itse on lyhyt, vain 127 sivua, mutta niin tiukkaa tekstiä, ettei sitä kovin nopeasti tule luettua. Itse asiassa se vaatisi varmasti useammankin lukukerran – ja kestäisi sen myös – jotta koko tästä sekavasta vyyhdistä ja kaikista Böllin heittelemistä piikeistä (ja henkilökaartin nimistä) saisi selon. Vaan samalla täytyy sanoa, että kyllä on nautinnollista lukea tällaista tekstiä, joka haastaa ja jonka satiiri osuu!

Tämä on kirja, jonka jokaisen toimittajaopiskelijan pitäisi lukea, ja mieluummin vielä niin, että se olisi lukiolaisten kirjallisuuslistalla, mikäli sellaisia tätä nykyä on. Leimoja kun lyödään tällä hetkellä yhä kiihtyvämpään tahtiin, eikä terrorismista syytettyjä  yleensä edes tuoda oikeuden eteen, vaan heidät tapetaan ilman oikeudenkäyntiä. Elämme todella kummallisia aikoja.

Kun hän perjantaiaamuna puoli kymmenen maissa äreänä ilmestyi aamiaiselle, Trude ojensi hänelle LEHDEN. Katharina etusivulla. Jättiläiskuva, jättiläisotsikko. ROSVONHENTTU KATHARINA BLUM KIELTÄYTYY KERTOMASTA HERRAVIERAISTAAN. Roisto ja murhaaja Ludwig Götten, jota on etsitty jo puolitoista vuotta, olisi voitu eilen pidättää, ellei hänen rakastettunsa Katharina Blum olisi häivyttänyt hänen jälkiään ja auttanut häntä pakoon. Poliisi otaksuu, että Blum on jo kauan ollut mukana salaliitossa (Katso myös takasivua, otsikko HERRAVIERAAT.)
Takasivulla Blorna näki lausumansa, että Katharina oli viisas ja harkitseva ihminen, muutettuna muotoon ”jääkylmä ja laskelmoiva” ja hänen yleisluonteisesta rikollisuutta käsittelevästä ilmaisustaan LEHTI oli tehnyt maininnan, että Katharina ”hyvin kykeni rikolliseen tekoon.”

 

Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine
saksankielinen alkuteos Die Verlorene Ehre der Katharina Blum, 1974
suomentanut Kai Kaila
Otava, 1983 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä 1975)
127 sivua
kirjastosta

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan

Tietokirjailijan roolissa kirjoitan tietenkin muita varten, mutta niin, että toteuttamalla itseäni saan sekä prosessista että sen tuloksesta tyydytystä ja hyvää mieltä. Kokonaisuuden pitää olla harmoniassa, jokaisen palan pitää olla justiinsa sillä paikalla mihin se kuuluu. (s. 45)

Kävipä niin, että olin tehnyt epämääräisen muistiinmerkinnän. Olin halunnut lukea kirjan kirjan kirjoittamisesta, tarkemmin sanoen tietokirjan kirjoittamisesta, ja sitä varten kirjannut post-it-lappuselle aihetta sivuavan teoksen nimen. Mutta kas, kirjastohaku ei tällä nimekkeellä tuottanutkaan tulosta. Eikä google-haullakaan löytynyt mitään. No, jos ei sitä, niin ehkä jotain muuta, ajattelin.

Ja niin törmäsin Esa Seppäsen kirjaan Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan. En tuntenut Seppästä enkä hänen tuotantoaan, mutta kirja oli sopivan pituinen (vähän päälle sata sivua), eikä varsinainen kirjoitusopas, vaan antaisi pikemminkin kuvan tietokirjailijan työstä, metodeista, ongelmanratkaisuista ja siitä, miten (tieto)kirja käytännössä syntyy. Tätäkään kirjaa ei ollut pääkaupungin kirjastoissa kuin kolme kappaletta, mutta jälleen kirjaston ihanat ihmiset toivat sen minulle omaan lähikirjastoon asti, mistä heille lämmin kiitos.

Luin kirjan kahdessa päivässä. En yksinkertaisesti malttanut laskea sitä kädestäni. Tein myös valtavasti muistiinmerkintöjä, nyökyttelin ja koin ahaa-elämyksiä. Esa Seppäsen (s. 1933) tausta juontaa Kouvolaan ja Kouvolan Sanomiin, jota hänen vanhempansa aikoinaan luotsasivat, mutta varsinaisesti hänet tunnetaan Venäjän asiantuntijana ja poliittisesta (sota)historiasta kirjoittavana eläköityneenä everstiluutnanttina ja Kekkosen entisenä adjutanttina. Hops, mihin minä nyt jouduin, ajattelin hetken, mutta Seppänen kirjoittaa niin persoonallisella, jutustelevalla ja samalla innostuneella ja alaansa arvostavalla tavalla, että innostus tarttui. Ja täytyy lisätä, että hänen valtavan laaja kokemus- ja tietoperäinen taustansa näkyy paitsi riveillä myös rivien välissä.

Jos tietokirjailija-Seppäsen sanoman haluaisi kiteyttää ihan muutamaan asiaan, olisivat ne seuraavat: rakasta mitä teet ja tee mitä rakastat; kirjoita rakkaudesta älä rahasta; ajattele ensin, ja ajattele tarkkaan, tee vasta sitten; panosta rakenteeseen, hatara rakenne ei kanna; tieto on valtaa ja se on etsittävä; on pystyttävä seisomaan sanojensa takana ja tunnettava siten vastuunsa; työllään tietokirjailija kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Ja: hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se on hyvä myös kymmenen vuoden kuluttua.

Ammattimaisena tietokirjailijana Seppänen ei tietenkään perusta kirjaansa pelkästään omiin kokemuksiinsa, vaan käy myös kiehtovia keskusteluja kollegoidensa kanssa. Heitä ovat esimerkiksi pappi ja yhteiskuntatieteilijä Arto Luukkanen ja tietokirjailijat ry:n toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen, mutta myös UKK-arkiston Pekka Lähteenkorva ja Slavican (oi, miten halusin jo astua tuohon tiedon pyhäkköön sisään!) Irina Lukka. En ollut edes ajatellut tätä Venäjä-yhteyttä kirjaan tarttuessani, mutta nyt kiinnostuin siitäkin.

(Tähän kohtaan halusin kirjata ylös erään huomion [ah, löysinpäs sen, ks. postauksen loppu*] kirjasta, mutta huomasin jälleen muistiinmerkintöjeni vaillinaisuuden; kirjaston kirjaan ei voi tehdä merkintöjä, ja vaikka olin sujautellut lukuisia paperilappuja sivujen väliin, en silti enää löytänyt kohtaa jota halusin lainata. Hah, tästä(kin) Seppänen kirjoittaa erinomaisesti, siis siitä, miten lähdeviitteet on tehtävä selkeästi, jotta niihin voi myöhemmin aina palata! Minun on nähtävästi löydettävä itsestäni sisäinen sotilaani, joka ajattelee ja toimii selkeästi eikä peppimäisesti hyppien ja poukkoillen…)

Voi sen näinkin tehdä, mutta ei se riitä…

Tämä pieni kirja antoi paljon, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa paitsi ammatillinen tietokirjan kirjoittaminen, myös koko kirjantekoprosessi, tiedonhankinta, erikoiskirjastot, näkökulmat kirjan tulevaisuuteen (ei, fyysinen kirja ei katoa, siitä ovat kaikki yhtä mieltä), jne. Ja kiehtovaa oli myös huomata, että tietokirjailijaksi voi ryhtyä myös myöhemmällä iällä, eikä silloin muusta kokemuksesta todellakaan ole haittaa.

Ainoat pienet harmistukseni liittyvät suomalaiskirjojen helmasyntiin eli lukuisiin kirjoitusvirheisiin, jotka ovat usein ihan pelkkiä näppäinvirheitä tai tuplasanoja; viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä ennen painoon menoa, ja nyt sen joutuu tekemään lukija. Toinen harmistukseni on kirjan hinta. Tämä pieni pehmeäkantinen kirja ilman nelivärikuvia maksaa melkein 35 euroa. Olin nimittäin jo ostaa sen itselleni, mutta hinta tuli väliin. Harmi.

Esa Seppänen: Raavi niskaa – löytöretki tietokirjailijan maailmaan
Avain, 2016
139 sivua
kirjastosta

* Löysinpäs sen! Etsin kirjan alusta ja keskivaiheilta, mutta sehän olikin ihan lopussa. Kyse on siis Seppäsen ja Luukkasen keskustelunpätkästä, jossa he harmittelevat suomalaisten äärimmäisten ohutta Venäjän-osaamista, tuntemusta ja tietämystä. Luukkanen toteaa, että ”Venäjä-keskustelusta ei saisi tulla salatiedettä, joka on vain jonkin poliittisen puolueen, oppiaineen tai ryhmän hallussa” ja Seppänen jatkaa: ”Artosta pahinta on se, että vain toistellaan sitä mitä anglosaksisessa kirjallisuudessa sanotaan. ’Se on rappiota’, hän toteaa suorasukaisesti eikä minun ole omasta kokemuksestani vaikea yhtyä tähän arvioon.” Amen!