Mika Waltari: Fine van Brooklyn

Kukkulan laella vain muutaman metrin päässä minusta lepäsi nuori tyttö maahan levittämällään vaipalla. Hän otti aurinkokylpyä, sillä hänen yllään oli vain haalistunut vaaleansininen uimapuku. Hän lepäsi silmät ummessa selällään kädet ujostelemattomasti pään alla ja hänen jäsenensä olivat lämpimänruskeat, sirosti pyöreät ja tasaisesti joka puolelta ruskettuneet. (s. 45)

Mika Waltarin pienoisromaani Fine van Brooklyn on ollut lukujonossani pitkään. Sen sanotaan olevan Waltarin omia lempiteoksia, mikä johtunee osittain siitä, että se kertoo vanhenevan tutkijan omasta lemmenseikkailusta nuorna miehenä Ranskan Bretagnessa. Ehkä Waltarilla on ollut oma kokemuksensa, mene ja tiedä.

Lukijana ja Waltarin suurena ystävänä tämä ei kuitenkaan mennyt omiin suosikkeihini. Kiinnostava kuvaus se kyllä oli sekä Bretagnesta jota ei enää ole, samoin kuin entisaikain suhteellisen viattomasta, joskin nuoria mieliä kiihottavasta teerenpelistä – ei hypätty suoraan sänkyyn tuolloin, vaikka kiihkeitä suudelmia vaihdettiinkin.

Tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Bretagneen Carnacin kivipaaseille, jotka tuovat tarinaan oman, kiehtovan lisänsä. Kivirivit, jotka ulottuvat neljän kilometrin pituiselle alueelle, luovat historialliset ja mystiset varjonsa nuoren rakkauden ja mustasukkaisuuden ylle. Tuolloin alue ei ollut aidattu, vaan pystykivien väliin saattoi tarinan pikku lolita levittää vaippansa ja ottaa kaikessa rauhassa aurinkokylpyä ja hullaannuttaa siinä samalla nuoren miehen mielen.

Niin, ehkä nämä seikat olivat tarinassa viehättävimpiä: vanhahtava ja samalla niin kaunis kieli, tapahtumapaikka ja lolitamaisen Finen ja jurohkon suomalaisen tutkijanalun kohtaamisen kuvaus.

Suutelin nuoren tytön ilkamoivaa suuta pilkkopimeässä ja tunsin ärsyttävänä rintaani vasten hänen rintansa kohoilun, eikä tuon hetken kokematonta, villiä hurmaa voita mikään myöhäisempi kokemukseni. (s. 82)

En tunne Mika Waltarin elämäntarinaa sen kummemmin (pitäisi kenties lukea elämäkerta?), mutta jäin miettimään, että Carnacissako hän tutustui vanhoihin mytologioihin, jotka innostivat myöhemmin Sinuhen pariin. Että vaikka Egyptissä hän ei koskaan käynyt, niin kävikö kuitenkin Carnacissa? Tämän linkin takaa löytyvät nuo kuuluisat kivirivit, kiehtova paikka, todellakin.

Niin, ja lopuksi täytyy kehua tätä nelikymmenluvun (?) kirjakansitaidetta, keltainen ja musta graafisuus toimii todella hienosti!

Ja ihan lopuksi kirjan alusta katkelma, johon sisältyy kaunis pieni filosofia. Miten totta tämä onkaan:

[…] työpäivät samoissa ympäristöissä, samojen äänettömien pöytien ääressä, kuluivat samanlaisina ohitse mitään muistoa jättämättä, kun sen sijaan lyhyt kävely tai kahvilassa viettämäni puolituntinen iltamyöhällä on jättänyt mieleeni kokonaisen joukon riehakkaan eloisia muistoja. (s. 12–13)

Tämän kun itse kukin kiireisissä päivissään muistaisi.

Mika Waltari: Fine van Brooklyn
WSOY, 1943 (kolmas painos 2008)
150 sivua
kirjastosta