Kesken jäi Sivuhenkilökin

Siinä vaiheessa, kun huokaa ääneen aaa’a ja pyörittelee silmiään, esittää ääneen kysymyksiä tyyliin: minkä ikäinen sinä oikein olet? ja puuskahtaa perään: hanki elämä! ja tietää puhuvansa kuuntelemansa kirjan kirjoittajalle, on lukijan myönnettävä että kirja ei ole häntä varten ja että se on siirrettävä suosiolla syrjään.

Kuuntelin yli puolivälin. Odotin jonkinlaista kirjallisuuskritiikin kritiikkiä, sillä kirjasta kerrotaan että kirjailija on tarttunut kynään sen jälkeen, kun hän on järkyttynyt saatuaan maan suurimmassa sanomalehdessä huonon arvion esikoisteoksestaan. Että se samperin setämies ei hyväksynyt hänen — niin mitä? vikinäänsä? navankaivelua? en tiedä, sillä en ole lukenut esikoisteosta, mutta jos tästä kakkosesta on mitään pääteltävissä, niin jotain sellaista. Kuulemma kyseessä oli kasvutarina, ja sen toteamisesta esikoiskirjailija oli kerrassaan pahoittanut mielensä, sillä kysehän oli häpeästä, eikä kasvutarinasta. No häpeää hän käsittelee tässä kakkosessakin oikein reippaasti, on niin hävettävää olla lapseton ja miehetön nuori nainen, maalta kotoisin ja kaupungissa, ja asua isin ostamassa asunnossa, ja sitten saa vielä pakastemarjoja isiltä ja äidiltä vaikkei syö edes puuroa, vaan smoothieita, mutta ne ei onnistu, koska nuori taiteilijan alku ei osaa laittaa ruokaa. Ja hitto vie, kun maailma on vielä niin patriarkaalinenkin, pimppi ja pippeli, ja taidekoulut on käyty, ja silti istutaan pissaisella patjalla ja rikkaat ja köyhät, kun siis on Ullanlinna ja siskonmiehellä bemari.

Harmittelen lukijana tai tällä kertaa pikemminkin kuuntelijana sitä, että se kirjallisuuskritiikin kritiikki jää tämän nuoren naisen ongelmissa rypemisen alle oikeastaan ihan kokonaan. Se kritiikki olisi kuitenkin ollut tervetullutta. On täysin järjetöntä, miten suuri valta on maan suurimman sanomalehden kritiikeillä, siitä huolimatta että niitä on nykyään hyvin vähän ja että ne ovat yleensä surkeita: yksi kriitikoista tykkää esiintyä Hyvänä Perheenisänä ja Moraalin Vartijana tahi vähintäänkin Paimenena, toinen lukee kaiken feminismilasien läpi kuvitteellinen nuttura tutisten, ja elokuvan puolella mieskriitikon mielestä tärkeintä elokuvakritiikissä on keskittyä näyttelijöiden henkiseen hyvinvointiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan [sic!] kun taas naiskriitikoiden mukaan elokuvat jakautuvat pahojen ja iljettävien miesohjaajien ja hyvien ja puhtaiden naisohjaajien, joita on edelleen liian vähän eikä heitä palkita koska patriarkaalisuus, mukaan. Kyllä tätä saisi ihan kernaasti kritisoida kirjailijoidenkin, samoin sitä, että maakuntalehdet myötäilevät näitä housuttomia ja hameettomia keisareita ja keisarinnoja.

Mutta Sivuhenkilössä se kritiikki jäi itkunpunaisiin silmiin ja kiroiluun että miksi miksi miksi se setämies ei tykänny mun kirjasta. Ei, ei se riitä.

2 tuntia 58 minuuttia jäljellä. Ehkä se kirjan idea ja se kritiikin kritiikki tulee näiden viimeisten liki kolmen tunnin aikana, mutta sori, en jaksa odottaa. Ja kuitenkin: kirja alkoi hyvin. Se alkoi kolmikymppisen maalta kaupunkiin muuttaneen nuoren tytön epäröinneillä ja havainnoilla ympäristöstään, mutta sitten se eksyi niihin taidepiireihin, mukasarkastiseen kommentointiin, vinkumiseen ja yritykseen olla jotain muuta kuin mitä on. Olin ajatellut lukea/kuunnella sen palkitun esikoisenkin, mutta tämän perusteella jätän väliin.