Juho Kuosmasen Hymyilevä mies voitti viime vuonna Cannesin Un Certain Regard -palkinnon, millä on sekin merkitys, että elokuva kuuluu nyt ranskalaiseen Cannes-sarjaan. Eli sitä näytetään ja tullaan näyttämään erilaisissa tilanteissa, kuten telkkarissa ja pitkillä Air Francen lennoilla.
Ranskaksi elokuva on nimetty päähenkilön mukaan. Olli Mäki riittää, siinä on tarpeeksi eksotiikkaa (pisteet a:n päällä!) ja se on lyhyt ja napakka. Suomeksi (jotenkin kaurismäkeläinen?) nimi Hymyilevä mies taas toimii paremmin – sitä paitsi kukapa tietäisi, kuka se Olli Mäki oikeastaan oli.
Se seikka tulee toki pian selville. Hymyilevä mies on tositapahtumiin perustuva elokuva nyrkkeilijä Olli Mäestä, joka otteli ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruuskilpailussa. Elokuva keskittyy kuitenkin enemmän Mäen rakkaustarinaan, joka häiritsee hänen harjoitteluaan, sekä nyrkkeilijän, managerin ja mediamyllytyksen suhteeseen.
Elokuva on mustavalkoinen ja tyylikkäästi kuvattu. On nykyään harvinaista herkkua, että elokuva toimii nimenomaan kuvallisesti – asia, mikä pitäisi olla elokuvan kyseessä ollessa selviö, mutta mikä on tällä hetkellä tyystin unohdettu. Kuvakulmat ovat hyviä, leikkaus toimii, kokonaisuus on kaunista katsottavaa.
Näyttelijäkaarti on (ainakin minulle) jokseenkin tuntematonta, mutta päärooleissa olevat kokkolalaiset Jarkko Lahti (Olli) ja Oona Airola (tyttöystävä Raija) ovat vähäeleisen luontevia. Sen sijaan Eero Milonoff managerina tuottaa harmaita hiuksia. Milonoff ei pysty ravistelemaan pois vuoden 2017 stadilaiskundin puhetapaa ja maneereja, mikä ei oikein istu vuoteen 1962 sijoittuviin tapahtumiin. Enkä oikeasti usko, että vuonna 1962 suomalaiset olisivat puhuneet amerikkalaisvieraittensa kanssa noin hyvää englantia ja tuosta noin vaan…
Kokonaisuutena elokuva toimi, se eteni kivasti eteenpäin ja etenkin alussa (häät, hääpuhe, polkka…) se sai hörähtelemään ääneen. Leffaa mainostettiin ainakin Ranskassa komediana, mutta alun jälkeen se kyllä lähinnä vakavoitui. Pieniä kivoja anekdootteja olivat Claes Andersson baarin pianistina ja oikea Mäen pariskunta ohikulkijoina, jotka molemmat tosin huomasin vasta lopputeksteistä.
Mutta jokin jäi lopulta uupumaan. Elokuva on kiva, mutta siinä kaikki. Jokin särmä tai ohjaajan näkemys tuntui puuttuvan. Pientä vihjettä antoivat managerin rahahuolet ja rahoittajien lausahdus että eikös se Olli Mäki ole kommunisti, mutta nämä Kuosmanen kuitenkin ohitti. Mäen siviiliammatti leipurina jäi sekin vain titteliksi.
Ulkomaalainen seuralaiseni puolestaan valitteli jälkeenpäin, että elokuva tai sen henkilöt yrittävät olla liian amerikkalaisia. ”Ei suomalaiset ole tuollaisia”, hän sanoi. Minä jäin miettimään. Ovatko he? Olemmeko me? Tiedän, että Milonoff ainakin on hyvin tyypillinen nykyhelsinkiläinen. Ehkä me todella olemme amerikkalaistuneet jo liikaa…
Aukeamia 