Étienne Davodeau: The Initiates: A Comic Artist and a Wine Artisan Exchange Jobs (sarjakuva)

– Here’s something that counts: Feeling the devotion and pleasure felt by the guy who made the wine… Or the book.
– Absolutely.

Joo’o, täytyy myöntää että minusta tuli fani. Ensin Lulu ja sitten The Initiates. Étienne Davodeau johdattelee tarinoitaan käsittämättömän hienolla ja hienostuneella tavalla, siinä on ranskalaista älykästä ja charmikasta piikikkyyttä yhdistettynä inhimillisyyteen ja tiedonhaluun. Jota tukee vielä kaunis kädenjälki, jossa yhdistyy akvarelli ja kynänjälki.

Jos Lulu toi mieleeni elokuvallisuuden ja japanilaisvaikutteet, on The Initiatesissa vastaavasti valokuvauksellisuutta. Tällä kertaa (kustannussyistä?) paletti on mustavalkoinen, mutta kaikkine harmaan sävyineen, ja ruudut pääosin neliskanttisia. Mutta se, miten Davodeau käyttää tuota neliötä, miten hän sijoittaa niihin kuvansa, on kiehtovaa. Se noudattaa hienosti valokuvan kerrontatapoja kuvakulmineen ja leikkauksineen. Enkä tarkoita nyt niitä valokuvia, joissa joku seisoo keskellä ruutua ja katsoo kameraan. Ei, en ollenkaan…

The Initiates on kertomuksenakin aivan toisenlainen kuin fiktiivinen Lulu. Tämä on reportaasi ja dokkari sarjakuvan muodossa. Idea on mainio: sarjakuvapiirtäjä ja viinintekijä tutustuvat toistensa työhön ja maailmaan yhden vuoden aikana. Kumpikaan ei tiedä toisensa maailmasta yhtikäs mitään. Niinpä Davodeau pääsee leikkaamaan viiniköynnöksiä, kääntämään maata ja maistelemaan viinejä sekä vierailemaan eri puolilla maata viinitiloilla ja -kellareissa. Vastaavasti viininviljelijä Richard Leroy pääsee lukemaan sarjakuvia ja vierailemaan sarjakuvafestareilla ja sarjakuvapiirtäjien luona. Ja siinä samalla tällainen samanlainen mistään-mitään-tietämätön lukija pääsee tutustumaan molempiin aiheisiin. Mainiota!

Albumi on pitkä, miltei kolmesataasivuinen, mutta se on jaettu sopivasti lukuihin. Jossain vaiheessa (kun kahden viikon kirjastolainan eräpäivä alkoi lähestyä) tarina tuntui liiankin pitkältä, mutta lopulta oli jopa sääli hyvästellä nämä kaksi toverusta, olisin jatkanut pitempäänkin. Kirjasin ylös sarjakuvia, joita haluan lukea ja opin viininviljelystä. Ja ranskalaisuudesta. Väittelyistä, joissa ei kaivauduta omiin poteroihin vaan otetaan yhteen, perustellaan ja paiskataan lopulta kättä.

–We got vines to prune.
– Yep.

Kiinnostavaa oli sekin, että Leroyn viinit ovat luomua, itse asiassa jopa biodynaamisia, mutta leimoja hän ei kaipaa pullojensa kylkeen. Hän haluaa vain tehdä kaikkein parasta viiniä, ja tämä on kokeilujen tulos. Miksi sitten ei luomuleimaa? Koska hän haluaa ihmisten ostavan viinin siksi, että he pitävät siitä, ei ideologisista syistä. Minusta tämä ajatus oli mielenkiintoinen. Samoin kuin se, että Leroy ei suinkaan tule vanhasta viininviljelijäsuvusta, vaan on alunperin pankkiiri. Näitä uranvaihtojuttuja kuulee Ranskassa paljon. Ja nimenomaan niin päin, että palataan takaisin kulttuurisille juurille.

The Initiates on sarjakuva, josta voisi kirjoittaa paljon. Se kuvaa ihmisiä ja ilmiöitä sekä viini- että sarjakuvapiireissä todella tarkasti. Ehkä se on vähän kiltimpi sarjisväelle, kun taas viinipuolella etenkin amerikkalaiset showmiehet saavat arvoisensa kohtelun. Eivät nämä kaksi kulttuuria oikein kohtaa, vaikka miten yritettäisiin.

Mutta kiehtova matka tämä oli! Opin paljon sarjakuvista sekä viinistä. Jälkimmäiset nimet menivät minulta kyllä ohi, mutta sarjakuvanimiä kirjoitin ylös. On paljon, paljon mielenkiintoista. Ranskahan on aina ollut vahva sarjakuvamaa.

Lainasin tämän kirjastosta e-kirjana, toimii siten erinomaisesti.

Étienne Davodeau: The Initiates: A Comic Artist and a Wine Artisan Exchange Jobs
alkuperäinen ranskankielinen teos Les Ignorants, Résit d’un initiation croisée, 2011
kääntänyt englanniksi Joe Johnson
NBM Comics Lit, 2013
278 sivua

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja

”Minä olin töissä toisella paikkakunnalla, ja illalla siinä asunnolla kuulin, kun joku sanoi, että nouse ylös ja lähde kotia. Se tuntui niin kummalliselta, että lähdin. Kotona isä oli sairastunut juuri vakavasti.”

Nappasin keväällä erään pikkumyymälän kirjatelineestä luettavakseni Eero Ojasen Suuren suomalaisen kummituskirjan. Ajatus oli kiehtova: paitsi kummitustarinoita, on Ojanen kerännyt yksiin kansiin erilaisia suomalaisten kokemuksia näkymättömästä maailmasta. Niitä, joista ei enää kauheasti haluta puhua, mutta jotka ovat aika monen elämässä ihan normaalisti läsnä etiäisinä, unina ja joskus ihan selkeinä näkyinäkin.

Ojanen on taustaltaan filosofi ja tietokirjailija, mikä näkyy selkeänä ja asiallisena tyylinä. Pidin siitä kovasti. Ei mässäilyä, ei kauhistelua eikä myöskään lyttäämistä, vaan kertomusten taltiointia sellaisina kuin ne on nähty ja koettu. Toisinaan hän mainitsee asioita, jotka ovat saattaneet olla kuultujen äänien taustalla tai mielikuvituksesta, joka saattaa joskus lähteä laukkaamaan. Mutta ei hän näitä ilmiöitä kiellä, päinvastoin.

Varsinaisten kummitusjuttujen sijaan minua kiinnostivat erilaiset etiäiset, joita ihmiset ovat kokeneet. Niitä on paljon. Mielenkiintoista oli myös huomata, että näitä varoituksia tai kuolemiin liittyvää tietoisuutta on ollut etenkin sotien aikaan – ehkä silloin ihmiset olivat herkempiä, kun kuolema oli koko ajan läsnä. Kaatunut läheinen saattoi tulla kertomaan kuolemastaan ilmestyen ovelle tai uneen, saattoipa joku nähdä valkoisen hahmon lasketuvan haavoittuneen ylle juuri ennen tämän kuolemaa. Mutta oli myös pelastavia varoituksia, kuten seuraavassa:

Eräs mies sai ääneltä käskyn perääntyä tulituksen alta. Hän otti varoituksen vakavasti ja ajatteli kertoa siitä muille, mutta kehotus perääntymiseen olisi ollut kapinaa. Hän päätti lopulta vain lähteä ja hänen pelkkä esimerkkinsä sai muut sillä kertaa mukaan. Hetken päästä paikkaan tuli osuma, joka olisi surmannut heidät kaikki.

Kummitustarinoita löytyy niin kartanoista, teattereista kuin tavallisista kodeistakin. Sen sijaan hautausmaihin liittyvät kummitustarinat ovat kirjan mukaan nykyään vähentyneet. Autiotalot ja -tuvat ovat edelleen kuumottavia paikkoja, joissa kirveet lentelevät ja aaveet kolistelevat mennessään.

Taiteilijoiden sanotaan olevan usein erityisen herkkiä ihmisiä, ja se tuli kyllä mieleen kirjaa lukiessa. Esimerkiksi Lars von Trierin elokuva Breaking the Waves päättyy kohtaukseen, jossa taivaalliset kellot soivat päähenkilö Bessin taivaaseen astumisen hetkellä. Ojasen kirjassa kerrotaan puolestaan seuraava tarina:

[…] koko perhe heräsi kirkonkellojen soittoon kotona, kun perheen isä kuoli matkalla. Tarkistettiin, ettei kirkonkelloja varmasti soitettu silloin.

On myös tarina, jossa kirkonkellojen on jonkin dramaattisen tapahtuman hetkellä kuultu soivan paikassa, johon ne eivät edes voi kuulua.

Haruki Murakamin romaanissa 1Q84 kaksi kuuta symboloivat laajempaa tietoisuutta, kun taas tässä kirjassa ne ovat ennustaneet kuolemaa:

[…] kertoja näki unessaan puolitutun henkilön, joka ei ollut erityisen läheinen, eikä häneen liittynyt kertojan kannalta mitään erityistä. Unessa he kaksi katselivat taivaalle, jossa oli kaksi kuuta ja aurinko. Sitten tuttu sanoi, että se tietää kuolemaa, ja alkoi häipyä pois. Myöhemmin kertoja kuuli, että kyseinen tuttu oli kuollut tapaturmaisesti tuona samana yönä.

Murakamilta löytyy vastaavia juttuja enemmänkin. Esimerkiksi dokumenttikirjassaan Underground Murakami haastattelee Tokion sariini-iskun uhreja, ja mieleen on jäänyt, miten moni uhreista oli jostain syystä juuri tuona aamuna muuttanut tavallisia rutiinejaan ja siksi joutuneet osallisiksi tapahtumiin. Vastaavia, tosin yleensä päinvastaisia eli pelastumisia, on puolestaan näissä suomalaisissa kertomuksissa lukuisia.

Se, mikä meitä ohjailee tai miten se ilmenee, on valtavan mielenkiintoista.

Entäs minä itse sitten? Tunnistan minäkin ilmiön. Kuolemia on lähipiirissäni ollut toistaiseksi vähän, joten oikeastaan setääni lukuunottamatta en ole saanut kuolemaan liittyviä etiäisiä tai kokemuksia. Sen sijaan olen saanut merkkejä suurista muutoksista elämässäni, jotka olen ymmärtänyt etiäisiksi vasta sitten, kun ne todella tapahtuvat. Ja kerran olen saanut öisellä tiellä varoituksen, minkä ansiosta kuski hiljensi juuri ennen kuin hirvi rymisti metsästä tielle.

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja
Minerva, 2017
240 sivua
oma ostos

Ajatuksia dokkarista ja ajasta sotien välissä

”Jos minä en olisi köyhä, sinä et olisi rikas.”

Näin kirjoitti muistiinpanoissaan Bertolt Brecht. Ajankohta oli joskus 1920- tai -30-luvulla, se meni minulta ohi. Mutta se kuvasi tilannetta Euroopassa tuohon aikaan, juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Brechtin Berliinissä toiset ihmisistä olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut rahaa ruokaan, kun taas toiset rikastuivat rikastumistaan. Miten se menikään? Joka tunti viisi saksalaista kommunistia teki itsemurhan köyhyyden vuoksi. Samaan aikaan kapitalistit juhlivat, söivät ja joivat parhaissa ravintoloissa. Vaan eipä se puna-aatekaan kurnivaa vatsaa helpottanut.

Katsoin eilen puolella silmällä saksalais-ranskalaiselta Arten tv-kanavalta tullutta dramatisoitua dokkaria särkyneistä unelmista kahden maailmansodan välillä (Les rêves brisés de l’entre-deux-guerres 1918–1939). Dokkari oli pitkä, ja täkäläiseen tapaan kaksi jaksoa näytetään peräjälkeen. En minä ihan niin paljon jaksaisi…

Mutta konsepti oli mielenkiintoinen. Se perustuu ihmisten omiin muistiinmerkintöihin noilta ajoilta, ja kuvaa siis tilannetta, joka eskaloitui lopulta toisen maailmansodan puhkeamiseen. En valitettavasti nähnyt ohjelmaa alusta asti, mutta se vei niin Berliiniin, Pariisiin, Tukholmaan, Italiaan, Britanniaan, Venäjälle kuin Yhdysvaltoihinkin. Siinä vaiheessa kun minä hyppäsin kyytiin, oli kapitalismi nousussa  ja lainarahalla kuluttaminen alussa ja sen vastakohtana äärimmäinen köyhyys. Hitler ja Mussolini olivat juuri astuneet näyttämölle.

On tietenkin mahdotonta olla vetämättä yhtäläisyysviivoja omaan aikaamme, minkä vuoksi dokkari varmasti on tehtykin. Köyhät köyhtyvät, rikkaat rikastuvat, häikäilemätön keinottelu ja oman edun tavoittelu ovat vallalla. Kommunismi on kuollut, kapitalismi elää oikein pulskasti. Ja minä mietin… olisiko näiden kahden ääripään välissä jotakin ihan muuta? Jokin uusi suunta, joka on kuin kulman takana, jota me emme vielä näe? Kapitalismi tulee kuolemaan ihan samalla tavalla kuin kommunismi. Mutta toivottavasti se ei sotaa tarvitse loppuakseen. Olen optimisti, vaikka välillä en siltä kuulostaisikaan.

Tämä 8-osainen dokkarisarja kuitenkin kannattaa katsoa. En tiedä, näytetäänkö sitä Suomessa, ehkä, toivottavasti. Dokkari on katsottavissa Arten sivuilla, ja Youtubesta näytti myös löytyvän jaksoja, kielenä on ranska + kaikki muut.

1918-1939, les rêves brisés de l’entre deux guerres BA VF from Les Films d’Ici on Vimeo.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Nainen sanoi:
Itserakkauden ruhtinasta
minä en halua.

Mies sanoi:
Enkä minäkään halua
pyhimystä.

Nyt olemme ainakin jostain yhtä mieltä.

Enpä olisi arvannut pitäväni Ebba Witt-Brattströmin kirjasta Vuosisadan rakkaussota näin paljon!

Lähtökohdat eivät nimittäin olleet kovin suotuisat. Olin sen verran tutustunut aiheeseen, että tiesin kirjoittajan olevan tunnettu ruotsalainen feministi, joka oli vastikään eronnut puolisostaan, Ruotsin akatemian jäsenestä ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosittaisesta julkistajasta, ja että nämä kaksi sitten riitelivät julkisesti kirjoittamalla ilkeitä kirjoja toinen toisestaan. Ei kovin innostavaa, kuten ei myöskään feminismin korostaminen, minussa se aiheuttaa lähinnä vastustusreaktion. Väsyttävää, vanhanaikaista.

Mutta sitten joku jossain mainitsi, että Vuosisadan rakkaussota on aika nopealukuinen, kirjoitettu runoelman muotoon. Jaahas, jaahas, höristelin korviani nyt, ja löysin jostain muualta katkelman, joka vaikuttikin itse asiassa aika kiinnostavalta. Kun kirja sitten löytyi e-versiona kirjastosta, ajattelin että no annetaanpa sille sittenkin mahdollisuus.

Vuosisadan rakkaussota on kunnianosoitus Märta Tikkasen runoteokselle Vuosisadan rakkaustarina, jonka olen ehkä lukenut, en ole varma. Märtassa on jotakin, mistä kovasti pidän, mutta niin on Henrikissäkin, jonka kirjoista ja piirustuksista olen nauttinut kovasti. Siksi en jaksa sitä mies-nainen-paha-hyvä-asetelmaa: heidän suhteensa on heidän oma asiansa, ja minä olen vain lukija ja katsoja eli yleisö, jolle ainoastaan heidän työllään on merkitystä.

Tästä lähtökohdasta ryhdyin lukemaan myös Ebba Witt-Brattströmin teosta, joka on eroamassa olevan miehen ja naisen kaksinpuhelu. Alkuun mies oli mielessäni Horace ja nainen Ebba, mutta onneksi he ovat henkilöinä minulle niin etäisiä, että vähitellen heidän kasvonsa alkoivat haalistua ja sitten ne katosivat kokonaan. Oli vain mies ja oli vain nainen. Kasvottomat hahmot, kuin valkoiseen vaippaan puetut.

Nainen sanoi:
Sinä elät silmälaput silmillä
ja korvalaput korvilla.
Et kuule muuta kuin
liehittelijöiden aplodeja.
Mies sanoi:
Älyllinen turhamaisuutesi
oli suurempaa kuin hyvyytesi.
Too bad.

Ensin oli riita. ”Kostokirjelmä” kirjoitin muistiinpanoihini ja vähän myöhemmin: ”vihanäytelmä”. ”Sopii niille, jotka mielellään kuuntelevat toisten ihmisten riitelemistä.” Tässä vaiheessa olin jo luovuttamassa. Onko mitään mieltä lukea kahden toisistaan piittaamattoman, itsekkään ja pikkumaisen aikuisen ihmisen typerää riitelemistä, ajattelin, ja totesin että toisaalta juuri tällaista on riiteleminen. Ilkeää, idioottimaista, itsensä korostamista ja toisen lyttäämistä.

Pidin tauon. En koskenut koko teokseen. Ja kun palasin, oli tapahtunut jotakin. Välirauha. He rakastavat toisiaan, kaikesta huolimatta. He muistavat onnellisia päiviä, hullaantumistaan, iloa ja onnea, aikaa, jolloin lapset olivat pieniä. Ja sitten he sivaltavat taas. Mies kokee, että vaimo haluaa muuttaa hänet mieleisekseen, nainen kokee, ettei mies arvosta. Nainen kokee, että mies on kiinnostunut vain piireistä ja mies kokee, että nainen vain paistattelee omiensa keskellä. Siispä sekä että. He ovat olleet onnellisia yhdessä, mutta menettäneet toisensa työlleen ja julkisuudelle sekä sille huomionkipeydelle, johon työ ja julkisuus vastaavat herkemmin kuin puoliso.

Mitä pidemmälle luin, sitä kauemmas katosivat henkilöt miehen ja naisen takana, ja oli kuin olisin lukenut kreikkalaista tragediaa meidän päiviimme sijoitettuna. Ei, ei tämä ole runo. Ei runoelmakaan. Ei kostokirjelmä, kuten ensin ajattelin (vaikka on siinä sitäkin). Tämä on tragedia. Jonka luulen vielä jonakin päivänä kuuluvan jonkin teatterin ohjelmistoon.

Yllätyin myös teoksen koskettavuudesta. Vaikka mukana oli sekä miehen että naisen ääni, oli kirjoittaja silti selvästi nainen. Se oli naisen näkemys. Olkoon. Olkoot roolit tällä kertaa näin päin. Pitkä avioliitto purkautuu raivolla; jos se ei niin tekisi, ei siinä olisi rakkautta alunperinkään ollut.

Niinä tuokioina
kun käytät hiukan lempeämpää kieltä
olen kuin taivaassa.
Mutta se hävettää minua
tunnelman taas muututtua.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
ruotsinkielinen alkuteos Århundradets kärlekskrig, 2016
suomentanut Jaana Nikula
180 sivua
Into, 2018
kirjastosta e-kirjana

Bloggaamatta jääneitä elokuvia, osa 1

Tänä vuonna päätin katsoa enemmän elokuvia, ja näin olenkin tehnyt: syyskuuhun mennessä olen nähnyt 16 elokuvaa, joista kahdeksan elokuvateatterissa. On valtava ero katsoa elokuva isolta kankaalta, jolle se on tehty. Eläköön siis pienet elokuvateatterit ja leffafestivaalit!

Muutamista leffoista olen jo kirjoittanutkin, mutta kaksitoista odottaa vielä. Totta puhuen olin ajatellut etten näistä klassikoista edes kirjoittaisi, mutta sitten tulin toisiin aatoksiin. Siksihän ne klassikoita ovat, että ne kestävät aikaa, koskettavat vuosikymmentenkin päästä. Miksen oikeastaan kirjoittaisi juuri niistä?

Koska postauksesta tulisi muuten liian pitkä, jaan sen kolmeen osaan. Aloitetaan suurilla nimillä: Bergmanilla, Clémentillä ja Kurosawalla.

Ingmar Bergman

Ingmar Bergmanin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, jonka kunniaksi elokuva-arkiston leffateatteri Orion esitti kimaran hänen elokuviaan. Pääsin katsomaan niistä kaksi, Mansikkapaikan (Smultronstället, 1957) ja Seitsemännen sinetin (Det sjunde insletet, 1957). (Kyllä, hän todellakin ohjasi nämä kaksi mestariteosta samana vuonna!)

Mansikkapaikka on lempielokuviani. Olin parikymppinen opiskelija, kun näin sen ensimmäisen kerran tässä samassa teatterissa Helsingin Eerikinkadulla, ja näytöksen jälkeen olin täysin mykistynyt. Näin visuaalista, näin graafista ja näin puhuttelevaa elokuvaa en ollut ennen nähnyt.

Mansikkapaikka kertoo iäkkäästä Isak Borgista (Victor Sjöström), joka on määrä vihkiä kunniatohtoriksi Lundissa. Hän lähtee matkaan autolla ja saa seurakseen miniänsä Mariannen (Ingrid Thulin) sekä erinäisiä muita ihmisiä. Heidän kauttaan ja vieraillessaan lapsuutensa maisemissa Isak joutuu katsomaan omaa elämäänsä ja arvioimaan miten hän on itse vaikuttanut läheistensä elämään. Suuria, vaikeitakin kysymyksiä. Mutta se kaikkein voimakkaimmin parikymppiseen (ja hyvä on, nelikymppiseen myös) minuun vaikutuksen tehnyt kohtaus elokuvassa on Isak Borgin uni. Aivan täydellistä surrealismia!

Seitsemäs sinetti valmistui ennen Mansikkapaikkaa, ja on tunnelmaltaan ja teemalta aivan toisenlainen. Tässä ollaan keskiajan Ruotsissa, rutto vaanii ja kirkko ahdistaa ja kuolema seuraa perässä.

Graafisen mustavalkoisuuden vastakohtana ovat narrien ja teatterilaisten ilveilyt, jotka sekoittavat pakkaa. Hyvän elokuvan merkki puolestaan on kohtaus, joka jää mieleen kuin valokuva. Seitsemännessä sinetissä se on shakinpeluu kuoleman kanssa. Ja toinenkin: aivan loppu, kuolemantanssi. Kaunista. Kuten on Gunnar Fischerin kuvauskin.

 

René Clément

Myös ranskalaiselta René Clémentiltäkin (1913–1996) katsoin kaksi elokuvaa. Toisen niistä katsoin leffateatterissa, toisen videolta.

Plein Soleil eli Kuuma aurinko (Ranska, 1960) kuuluu suosikkeihini, ja nyt pääsin katsomaan sen isolta kankaalta. Elokuva perustuu Patricia Highsmithin romaaniin ja kertoo köyhän Tom Ripleyn (Alain Delon) ja rikkaan Philippe Greenleafen (Maurice Ronet) mutkikkaasta suhteesta. Joku on nähnyt siinä homoeroottisuuttakin, mutta minusta kyse on vain vihasta ja kateudesta: Tomin silmissä Philippellä on kaikki: rahaa, huoleton elämä, kaunis tyttöystävä. Sen kaiken hän haluaa itselleen, ja hän on valmis tekemään mitä tahansa sen eteen: tappamaan, valehtelemaan ja kopioimaan. Juoni onnistuu melkein täydellisesti, mutta se minkä taakseen jättää…

Alain Delon on huikean hieno kylmänä murhaajana ja ovelana huijarina, mutta vähintään yhtä mainio on Maurice Ronet ylimielisenä rikkaana amerikkalaisena, jonka alentuva kohtelu alemmasta yhteiskuntaluokasta tulevaa Tomia kohtaan saa tämän vihan kasvamaan entisestään. Ihanainen Marie Lafôret puolestaan tekee debyyttinsä Philippen tyttöystävänä Margena. Nino Rotan musiikki ja Henri Decaën kameratyö viimeistelevät kokonaisuuden.

 

Jeux indterdits eli Kielletyt leikit (Ranska, 1952) on elokuvana täysin toisenlainen. Mustavalkoinen, vuoteen 1940 sijoittuva, lasten näkökulmasta kerrottu. Mutta itse asiassa se kahden kerroksen väen teema on täälläkin läsnä, vaikka sitä tärkeämpi onkin lapsen ja aikuisen maailmojen ero (ja toisaalta samanlaisuus). Viisivuotias pariisilaistyttö Paulette (Brigitte Fossey) jää orvoksi, kun hänen vanhempansa ammutaan sillalle. Michel (Georges Poujouly) löytää tytön ja vie kotiinsa, missä tyttönen otetaan lempeästi vastaan. Ero porvaristytön ja maalaisten välillä on kuitenkin selkeä, mikä tulee esiin jo tytön sievästä pumpulimekosta, jota kaikki ihailevat. Michel yrittää lohduttaa Paulettea rakentamalla tämän kanssa hylättyyn myllyyn hautausmaan kaikille pienille kuolleille olennoille, kuten hiirille ja hyönteisille.

Hyvin, hyvin kaunis ja koskettava elokuva, jonka täydellistää kaunis musiikki ja kuvaus. Loppukohtausta katsoessa on vaikea pidättää kyyneliään.

Huom! Jos nyt aivan oikein ymmärsin, Kielletyt leikit esitetään Orionissa torstaina 13.12.2018  aamunäytöksenä klo 10 ja elokuvaan on vapaa pääsy. Klikkaa tästä lukemaan itse. Varmaan kannattaa varmistaa, voiko näin todella olla… Mutta jos haluat nähdä todella kauniin ranskalaiselokuvan upeassa helsinkiläisessä elokuvateatterissa, niin pistä mieleen!

 

Akira Kurosawa

Japanilainen mestariohjaaja ei esittelyä kaipaa, eihän? Pääsin tällä kertaa katsomaan kaksi hänen samuraikomediaansa leffateatteriin, kiitos tällaisen ihanan erikoisteatterin. Näitä kun olisi enemmänkin!

Yōjimbō – onnen soturi (Japani, 1961) kertoo isännättömästä samuraista eli rōninista Sanjurōsta (Toshiro Mifune) joka saapuu keskelle taistelevaa kylää: toisella puolella on geishatalo ja toisella sakenvalmistaja ja molempien isännät (ja toisen emäntä) ovat yhtä pahoja ja ahneita. Sanjurō kilpailuttaa molempia palkkaamaan itsensä henkivartijakseen ja haluaa samalla puhdistaa kylän moisista öykkäreistä. Kertakaikkisen mainio elokuva, jossa jokainen roolisuoritus piirtää hienosti ihmisyyden inhottavimmat ja toisaalta myös hienoimmat piirteet, kumpiakaan kaunistematta. Erityisen maininnan ansaitsee korruptiokohtaus, juuri näin se menee!

Ja kuten kaikissa hyvissä elokuvissa, myös tässä kuvaus ja musiikki ovat erinomaisia. Sergio Leone innostui siinä määrin, että teki Yojimbon pohjalta omat italowesterninsä. Lainauksia siis puolin ja toisin, sillä Kurosawa puolestaan oli ottanut tähän vaikutteita amerikkalaisista lännenelokuvista.

 

Tsubaki Sanjūro eli Samuraimiekka (Japani, 1962) on henkilökohtainen lempparini, kevyempi kuin Yōjimbō ja jotenkin vaan niin ihana! Samuraikomedia siis tämäkin, nyt Sanjurō saa lisänimen Tsubaki, johon tämän runollisen rōninin innoittaa ulkona kukkivat kameliat (japaniksi tsubaki). Tsubaki Sanjurō joutuu tällä kertaa tilanteeseen, jossa hän ryhtyy auttamaan sinisilmäisiä mutta sinänsä rohkeita nuoria samuraita pelastamaan heidän oman typeryytensä vuoksi siepatun kamariherran, tämän vaimon ja tyttären.

Hienoin kohtaus on elokuvan lopussa, jossa puron virrassa kelluvat kameliankukat toimivat viestintuojana: valkoiset ja punaiset kukat merkitsevät eri asiaa. Olen nähnyt elokuvan monta kertaa, ja aina hämmästyn, että kukat ovat sittenkin mustavalkoisessa elokuvassa valkoisia ja harmaita! Minä näen ne punaisina, aina…

Niin, ja tässäkin on erinomainen kuvaus ja musiikki!

Tässä siis ensimmäiset, lisää seuraavassa osassa.

Ha Jin: Waiting (Odotus)

We waited eighteen years for each other, didn’t we? Doesn’t such a long time prove we love each other?

En muista, mistä Ha Jinin romaani Waiting on hyllyyni eksynyt, mutta kauan se siellä on odotellut. Suurin syy siihen, miksen ole kirjaan tarttunut, on sen kansi. Se on niin anglomaisen kliseinen kuva aasialaisesta naisesta tai pikemminkin sen naisen seksualisoidusta selästä, että pelkäsin sisällönkin olevan stereotyyppinen näkökulma Kiinaan.

Siitä ei onneksi ollut kyse. Vaikka tartuinkin kirjaan siksi, että halusin lukea jotakin romanttista (!) saadakseni ajatukseni pois raskaista aiheista, on tässä paljon muitakin tasoja. Erityisesti minua kiinnosti sen ajankohta, kulttuurivallankumous kommunistisessa Kiinassa 60-luvulta eteenpäin.

Etäisesti kerrottu tarina on oikeastaan hyvin surullinen. Se kertoo miehestä, joka elää kahden naisen välissä: vaimonsa, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle valinneet ja jota hän häpeää tämän vanhanaikaisten sidottujen jalkojen vuoksi, ja mielitiettynsä, joka patistaa miestä ottamaan eron, jotta he voisivat aloittaa yhteiselämän yhdessä. Ensimmäinen vaimo on perinteinen kiinalainen vaimo, jonka kodissa miehen on hyvä olla. Toinen vaimo on moderni, voimakastahtoinen nainen, joka haluaa päästä eroon vanhanpiian asemastaan ja äidiksi. Ja näiden kahden naisen välissä on hiukan reppana mies, joka ei oikein tiedä mitä hän itse haluaa ja toimii muiden odotusten ja toiveiden mukaisesti. Koska tuohon aikaan avioeron sai  toisen puolison mielipiteestä riippumasta vain siinä tapauksessa että pariskunta on elänyt erillään kahdeksantoista vuoden ajan, alkaa pitkä odotus, joka väistämättä vaikuttaa kaikkiin kolmeen osapuoleen.

Pitkästä odotuksesta johtuen myös tarina tuntui välillä etenevän verkkaisesti, teki mieli hoputella sitä Lin Kongia ottamaan jo se ero, olemaan mies, mutta loppua kohden verkkaus selittyy. Oli hyvä, etten jättänyt kirjaa kesken, vaikka välillä mieli hiukan teki. Myös tarinan naisten (ei, kumpikaan heistä ei muistuta kirjan kannen selkänaista), Shuyu-vaimon ja Manna Wun luonteenpiirteet, odotukset ja omat elämäntarinat piirtyvät oikeastaan aika kauniisti kertomuksen edetessä.

Entä se kulttuurivallankumouksen jälkeinen Kiina? Ha Jin, joka on syntynyt Kiinassa ja kokenut tuon ajan ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin, kuvaa sitä hyvin hienovaraisin siveltimenvedoin. Sekin tuntuu jäävän etäiseksi, kuin vanhaksi, jo hiukan hapertuvaksi kuvaksi. Tiukat lait, säännöt ja yhteiskunnan pusertavuus tuntuvat kammottavan ahdistavilta, mutta eletty sitä on silloinkin. Eletty, rakastuttu, vihattu, petytty, surtu, haaveiltu ja nautittu. Ja kapitalismi alkaa lopulta ujuttautua tähänkin arkeen, se alkaa televisiosta, uusrikkaita ihaillen esittävistä ohjelmista…

Luin kirjan alkukielellä eli englanniksi, sillä kielellä amerikkalaistunut kiinalainen Ha Jin on tarinansa kirjoittanut, mutta teos löytyy myös suomennettuna nimellä Odotus.

Ha Jin: Waiting
Vintage, 2000
308 sivua
omasta hyllystä

Hyvästi, kesä

Kesä on ohi. Maanantaina Ranskassakin alkavat koulut, ja aikataulut ja aukioloajat siirtyvät takaisin arkiaikaan. Torilla on jo hiljaisempaa, kadut hiljenevät, parkkipaikan löytää helposti.

Pari viikkoa sitten kesälomalaiset jo pakkailivat kamppeitaan, sulkivat ikkunaluukkuja ja valmistutuivat pitkään paluumatkaan. Uutisissa varoiteltiin kamalan pitkistä ruuhkista, moni varautui lähtemällä jo aamuvarhaisella, ennen auringonnousua.

Minun kesäni on tänä vuonna ollut kummallinen. En oikein tiedä milloin se alkoi, vaikka tiedän että nyt se loppui. Olen ollut aika paljon liikkeellä tänä vuonna, joten loma-aikaan jotenkin lamaannuin. Olisin vain ollut ja lukenut. Huomaan väsyneeni myös väenpaljouteen, en jaksa(nut) minkäänlaista hulinaa. Siirry(i)n sivukaduille, valitsin rannalla kaikken kivikkoisimman kolkan ja pötköttelin vain sohvalla, jonka siirsin suursiivousinnostuksissani uuteen, parempaan, valoisempaan paikkaan.

Ehkä tälle kaikelle on ollut tarkoituksensa ja tilauksensa? Tälle käsittämättömälle saamattomuudelle? Sillä kyllä, odotan syksyä. Nykyään – puutarhattomana – minusta on muokkautunut kevät- ja syksyihminen. Vaikka kesällä en jaksanutkaan väenpaljoutta, nautin siitä, että nyt alkaa taas tapahtua. Että asiat menevät eteenpäin. Että ihmiset ovat taas työpaikalla. Että pääsee taas pois, voi taas lähteä. Eurooppakin on parhaimmillaan syksyllä ja keväällä, minä sitten rakastan näitä pieniä kyliä ja kaupunkeja, silloin kun väkeä on vähemmän.

Haha, olen tainnut todella olla levon tarpeessa!

Ihanat lehmät, niiden pariin olen hakeutunut, kaunissilmäiset lehmät, joilla ei ole minnekään kiire.
…ja onhan tämä maailma toisaalta aika kaunis ja rauhallinen paikka…

kirjoituksia kirjoista ja vähän elokuvistakin