Kuukauden kieli oli tšekki

Kuukauden kielen toiseksi viimeinen eli marraskuun kieli oli tšekki, jota puhuu äidinkielenään noin 10 miljoonaa ihmistä pääosin Tšekin tasavallassa. Kielenä se kuuluu länsislaavisiin kieliin ja on läheistä sukua slovakialle. Wikipedia, joista nämä tiedot poimin, jatkaa vielä kertomalla, että Tšekkoslovakian aikana tšekit ja slovakit ymmärsivät toisiaan hyvin, koska kuulivat molempia kieliä televisiosta, mutta nuoremalle väestölle toistensa kielellinen ymmärtäminen ei enää olekaan ihan yhtä selvää. Mielenkiintoinen huomio!

Omalla kohdallani kuukauden kieli meni juuri niin kevyesti kuin arvelinkin. Luin suosikkikirjailijaltani Milan Kunderalta yhden novellin, jonka löysin The New York Timesista, mutta se on alunperin ranskaksi kirjoitettu ja sitten käännetty englanniksi. Tosin en ole edes varma, onko se todella novelli vai vain katkelma romaanista, joka minulla on hyllyssäni suomennettuna, muttei tässä vieressä. Samat teemat ja samat tapahtumat, eli naisen napa.

No, merkintää ei siitä tule, koska se on kirjoitettu alunperin ranskaksi. Kiehtovaa minusta silti on se, miten jotkut kirjailijat voivat vaihtaa ilmaisunsa kieltä jokseenkin vaivattomasti.

Entä sitten toinen yritykseni? Menisikö se läpi? Katsoin nimittäin animaation, jossa ei ole ainuttakaan sanaa. Mutta se on tšekkiläisen animaattorin ja kuvittajan Zdeněk Milerin (1921–2011) luomus, nimittäin tietenkin Myyrä! Rakastin pikkutyttönä Myyrää, sekä kirjoina että animaatioina. Liekö sillä (ja muilla tuon ajan Pikku Kakkosen itäeurooppalaisilla animaatioilla) jotakin tekemistä sen kanssa, että olen koko ikäni ollut kiinnostunut itäeurooppalaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurista? En niinkään näiden maiden valtiomalleista, vaan arkikulttuurista ja ajattelun tavasta, joka tulee esiin nimenomaan kirjoissa (ja elokuvissa).

Aikaa on kulunut monta kymmentä vuotta, mutta kyllä minä tuon Myyrä kemistinä -animaation pian muistin. Youtubesta löytyy lisää, jos ken katsella ja kenties nostalgisoidakin haluaa.

Vuoden ja samalla tämän puolisattumalta emännöimäni haasteen viimeinen kielialue eli alkuperäkieli, jolla kirjoitettua (käännös)kirjallisuutta tulisi lukea, on kreikka. Haastekohta on vaikea ja helppo: koko eurooppalaisen kulttuurinhan sanotaan ponnistavan antiikin Kreikasta, joten nyt sitten Iliasta ja Odysseiaa lukemaan! Tai Aisopoksen tarinoita. Tai jotakin uudempaa (tämä onkin vaikeampi, oletko kuullut viime aikoina kreikankielisistä käännöskirjoista? Aiheitahan toki olisi…), kuten Zorbasin kertomukset tai Andreas Staikosin mainio pikku kirja Herkullisia suhteita. Itse asiassa kyllähän kirjaston valikoimista kaikenlaista löytyy, kun alkaa oikein penkomaan!

Kuukauden kieli -haaste päättyykin sitten ainakin omalta kohdaltani joulukuuhun. Jos joku haluaa aiheella ensi vuonna jatkaa, niin kaikin mokomin, luovutan kapulan mielelläni seuraavalle. Itse aion kyllä sen verran jatkaa, että keräilen vähitellen niitä kieliä, jotka ovat jääneet täyttämättä kokonaisilla kirjoilla, kuten puola, tämä tšekki, heprea, arabia… riittäähän noita.

Luitko sinä marraskuussa jotakin tšekin kielellä alunperin kirjoitettua?

Pientä paastoa ja muita ajatuksia

Joskus haastevastaukset kertovat enemmän kuin kirjoittaja itsekään aina tajuaa. Minulle kävi näin edellisen haasteen kohdalla, jossa vastailin aikani kuluksi esitettyihin kysymyksiin lukemieni kirjojen nimillä. Viimeinen kohta koski tulevaisuuden suunnitelmia, ja ajattelematta asiaa sen enempää kirjoitin vastaukseksi Paasto.

Ja heti kun sen olin kirjoittanut, tajusin, että olen kuin olenkin paaston tarpeessa, nimittäin blogipaaston. Hiljennyin melkein koko lokakuuksi, kirjoitin vain lyhyet katsaukset Kuukauden kielistä, ja siinä kaikki. Muutaman kerran yritin tosin kirjoittaa postausta, mutta totesin, ettei ole vielä aika, on nyt vaan paastottava, kun kerran siltä tuntuu. Ja hyvää se on tehnytkin. Kuun lopussa kirjoitin taas ihan mielelläni kuukauden kielestä, vaikken siihen mitään kyseisen kuukauden aikana ollutkaan lukenut. Samaa en ole voinut sanoa muusta kirjoittamisestani viime aikoina.

Jatkan tätä hiljaiseloani vielä jonkin aikaa, kenties vuoden loppuun, en tiedä. Olen hiukan miettinyt bloggaustyylin muuttamistakin, etten enää kirjoittaisikaan yksittäisistä kirjoista, sillä eiväthän kirjat ole erillään toisistaan, vaan ne alkavat usein keskustella keskenään, kuten huomasin nyt lukiessani Yasmine Khadran Bagdadin kutsua ja kuunneltuani heti sen perään Elina Hirvosen uusimpaan romaaniin pohjautuvan kuunnelman Punainen myrsky, ja miten ne, ja Hirvosen haastattelu sen lisäksi, alkoivat käydä mielessäni omaa keskusteluaan. Enhän  minä nyt muutenkaan mitään arvosteluja kirjoita, vaan henkilökohtaisia pohdintoja vain. Eivätkä kirjat keskustele edes pelkästään keskenään, vaan aikamme ja yhteiskuntamme kanssa. (Ja jos eivät, ne eivät ole kiinnostavia.)

Näitä tällaisia olen tässä mietiskellyt. Ja taidan jatkaa tätä hiljaiseloa vielä tovin.