Lokakuun kieli oli tanska

Kuukauden kieli -haasteessa oli lokakuussa tanskan vuoro, eli ideana oli lukea jotakin alunperin tanskaksi kirjoitettua. Virallisena kielenä tanska on emämaa Tanskan lisäksi Färsaarilla, minkä lisäksi sitä puhutaan vähemmistökielenä Grönlannissa ja Saksan Schleswig-Holsteinissa (kertoo meille Wikipedia).

Tanskasta ainakin minulle tulee dekkaristien sijaan ensimmäisenä mieleen Karen Blixen, joka kirjoitti myös salanimellä Isak Dinesen. Jälkimmäisellä nimellä kirjoitettu tarinakokoelma Winter’s Tales löytyy jostakin kirjahyllystäni tai kirjalaatikostani, ja siihen olisi tehnyt mieleni nyt palata, sillä totta puhuen en muista tarinoista mitään, vain tunnelman. Luettavien pinossa oli myös Blixenin novelli Babette’s Feast, jonka pohjalta tehty elokuva Ranskalainen illallinen on yksi suosikkejani. Mutta enpä lukenut sitäkään, olisi tehnyt mieli lukea suomeksi englannin sijaan. (Yritin viime vuonnakin yhtä huonolla menestyksellä. Hmm. Miksiköhän?)

Tanska on kuitenkin tullut suoritettua, sillä keväällä luin Naja Marie Aidtin surukirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (joka voisi saada hankalimman kirjanimen palkinnon, jos sellaisia jaettaisiin). Kirja on äidin surukirja, jonka hän on kirjoittanut poikansa (huume)kuoleman jälkeen. Olen miettinyt tuota kirjaa useaan otteeseen jälkikäteen. Minullahan meinasi mennä oleisin ohi e-kirjan bugin vuoksi, enkä ensin tajunnut yhtään mikä tässä on surullista, se vaikutti pikemminkin käsittämättömän pinnalliselta, mutta lopulta itkin kirjailijan kanssa löytäessäni sen, minkä bugi ohitti käänneltyään sivuja reippaalla kädellä. Mutta nyt jälkikäteen näen kirjan hiukan toisella tavalla. Se nimittäin tuo mieleeni Ang Leen hienon elokuvan Ice Storm, jossa aikuiset keskittyvät omaan hedonistiseen elämäänsä suhdesotkuineen ja heräävät vasta, kun heidän keskellään pieni lapsi tapaturmaisesti kuolee. Aidtin kirja ei ole fiktiota vaan totta, kaikesta runollisesta ilmaisustaan huolimatta, mikä tekee siitä vielä kylmäävämmän. Sehän ei tietenkään ole tarkoitus, mutta näin minulla lukijana kävi.

Löysin Aidtilta vielä yhden englanniksi käännetyn novellin netistä ja ajattelin, että se voisi tuoda vastapainoa surukirjan muodostamalle mielikuvalle kirjailijasta, mutta niin sekin vielä odottaa lukemistaan.

Marraskuun kieli onkin sitten tšekki, joka on suhteellisen helppo rasti jos on kirjasto vieressä, on Kunderan alkutuotantoa (myöhemmin hän alkoi kirjoittaa ranskaksi), Myyriä ja Sotamies Švejkejä. Muuten voi olla hankalampaa. Saa nähdä, tuleeko tästä omalla kohdallani taaskaan mitään.

Luitko sinä jotakin tanskaksi kirjoitettua?

Syyskuun kieli oli heprea

Kuukauden kieli -haasteessa oli syyskuun kohdalla heprea. Kieli, joka kertaalleen oli jo katoamassa ja joka heräteltiin uudestaan henkiin viime vuosituhannen lopulla. Kieli, jota kirjoitetaan pelkillä konsonanteilla ja jota puhuu äidinkielenään viitisen miljoonaa ihmistä. Kieli, jolla tunnetusti on kirjoitettu mm. Raamattu. Ja joka on eri asia kuin jiddiš, johon mm. Woody Allenin elokuvissa usein viitataan.

Minulla oli luettavana tällä kertaa hepreasta englanniksi käännetty kirja, David Grossmanin A Horse Walks Into a Bar, josta on tehty itse asiassa myös suomennos nimellä Hevonen meni baariin. Kirja alkaa aika kiehtovasti standup-koomikon piruilulla, mutta loppujen lopuksi minulla ei ollut aikaa eikä kiinnostusta lukea kirjaa tietokoneen näytöltä englanniksi. Joten korvamerkkaan sen ja palaan kenties aiheeseen saadessani suomenkielisen paperikirjan käsiini.

Kun kirja jäi kesken ryhdyin selailemaan hepreasta käännettyjä novelleja, joita löytyy sieltä samalta Words without borders -sivustolta, mistä monet muutkin novellit haastetta varten olen poiminut. Mutta, eh, en oikein jaksanut sittenkään sukeltaa täysin tuntemattomaan, taitaa olla vähän haasteväsymystä ilmassa. Sitten muistin Amos Ozin, jonka tuotantoon olen halunnut pitkään tutustua, ja kas, The New York Timesin sivuilta löytyikin häneltä kokonainen novelli, hepreasta englanniksi käännettynä. Se odottaa nyt tuossa vieressäni lukemista. Niin, vieressä. Printtasin sen, näytön tuijottaminen väsyttää.

Tällainen onneton yritys oli haastekuukauteni tällä kertaa. Menikö sinulla paremmin?

Lokakuussa onkin sitten tanskan vuoro, ja kerrankin voin sanoa että se on jo suoritettu! Luin nimittäin keväällä tanskalaisen Naja Marie Aidtin surukirjan. Ehkä lokakuussa käännynkin taaksepäin ja palaan johonkuhun niistä kielistä, jotka listastani vielä puuttuvat? Kuten viroon, löysin e-kirjastosta sittenkin jotakin kiinnostavaa. Ja kyllähän hepreakin yhä kiinnostaa, Israel jo valtiona on niin valtavan ristiriitainen. Olisi hyvä kurkata siihen sisään kirjallisuuden avulla.