Elokuun kieli oli viro

Viron eli Eestin lippu, jonka valkoinen alaraita häviää taustaan.

 

Kuukauden kieli -haastessa oli elokuussa viron vuoro, ja häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten lukenut yhtään mitään viron kielellä kirjoitettua. Ja kuitenkin tämä on kielialue, josta olen hyvin kiinnostunut.

Olin kirjannut mahdollisia luettavia ylös. Halusin palata Jaan Kaplinskin, lempiajattelijani, pariin, mutta lukea myös jotakin muuta, jotakin, mistä en tietäisi etukäteen mitään. Esimerkiksi Paavo Matsin Gogolin disko oli lainausmuistilapulla, mutta enpä lainannutkaan sitä. Muut kirjat menivät nyt edelle.

Huomaan muutenkin omalla kohdallani pientä (no, aika suurta) lipsumista kuukauden kieli -haasteen kakkososan kohdalla. Toki siihen vaikuttaa sekin, ettei minulla ole aina mahdollisuutta penkoa kirjaston hyllyjen aarteita. E-kirjoissa on lopulta aika vähän luettavaa, jos etsii muuta kuin suomalaista tai rikoskirjallisuutta. No, katsotaan täyttyykö viro-kohta vielä vuoden loppua kohti mennessä. Vähän epäilen, mutta mistäpä sitä koskaan tietää.

Syyskuussa onkin sitten heprea. Siihen olen ainakin jo katsonut kirjan luettavaksi.

Luitko sinä elokuussa tai ennen sitä jotakin viron kielellä alunperin kirjoitettua?

Kesän kirjaostoksia

Olen ostanut tänä vuonna hämmästyttävän vähän kirjoja, mutta kotimaan kirpparien ja kierrätyskeskusten hyllyjen äärellä en enää malttanut. Tai maltoin kyllä! Olisin ostanut vaikka mitä, mutta osan ihastelemistani kirjoista olin jo lukenut tai ne löytyivät jo hyllystäni, ja muutaman kohdalla vain suljin silmäni ja kävelin ohi ja yritin unohtaa…

Neljä sitten kumminkin ostin omaksi. Ne kun ovat aikamoisia löytöjä minusta. Jean-Paul Sartren Inho, Ihara Saikakun Päässälaskua, Yasmina Khadran Bagdadin kutsu (tykästyin Khadran Attentaattiin viime vuonna) ja lopulta Nikolai Gogolin Kuolleet sielut, joka on ollut lukulistallani pitkään. Taloudellinen menetys ei ollut suuren suuri, 50 senttiä kirja.

Näistä Bagdadin kutsu menee lukuun todennäköisesti jo syksyllä, muista en vielä tiedä. Hautomaan en näitä kirjoja tosin aio ryhtyä, sillä jokaisen palan halusta lukea.

Niin, Kartanon kruunaamaton lukija Elegia kehotti vuoden alussa kirjaamaan ylös kirjaostoksia, joten tässäpä on! Voi olla, että olen jotain muutakin ostanut, mutta menee jo kuukaudet ja vuodet sekaisin…

Mökkikirjasto

Samaan aikaan, kun mediassa ja somessa kohistaan messutalojen kirjahyllyttömyydestä ja Ylen entisen päällikön kirjavastaisista kommenteista, tutkiskelen minä vanhan kesämökin kirjahyllyä. Olen jo heittänyt pois pahimmat Harlekiinit (niitä joku siis todella lukee) ja lastenkirjat ja säästänyt kaikki ne, joihin voisi jossain vaiheessa tutustua ja sitä kautta avartaa taas omaakin maailmaani.

Yksikään mökkikirjaston kirjoista ei ole omia hankintojani, ne ovat nyt jo yli kahdeksankymppisten ihmisten, jotka ovat tällaisia kirjoja kesälomillaan lukeneet. Jako on aika selkeä: on suomalaista kaunokirjallisuutta, joka sivuaa Suomen historiaa, sekä sota-aikaa että sodan jälkeistä Suomea. Ja sitten on hengellinen kirjallisuus, ruokakirjat ja hiukan puutarhanhoitoakin. Lisäksi on muutama ulkomaalainen käännöskirja, jotka pian alkoivat kiinnostaa. Ei liene vaikea arvata, kummat ovat miehen ja kummat vaimon lukemistoa.

Näihin aion joka tapauksessa vähitellen paneutua. On Antti Tuuria, Hietamiehiä (sekä miestä että vaimoa), Mauri Sariolaa, Hilja Valtosta ja monia, joiden nimet eivät sano minulle mitään. Mutta kohta sanoo. Mukana on myös kaksi kirjaa, jotka olen jo moneen kertaan päättänyt lukea: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Raamattu. Jälkimmäinen on uusi suomennos, ja olenkin epäröinyt, kumpaan tarttuisin, uuteen vai vanhaan suomennokseen, ja kas, näin on pulma ratkaistu.

Olen jo pitkään leikitellyt ajatuksella, että tutustuisi ihmiseen sen kautta, mitä hän lukee. Olen aloittanut oman perheeni jäsenistä, isoäidistäni ja vanhemmistani, mutta nyt tutustuttavat henkilöt ovat minulle vieraita. Heidän elämänsä kuitenkin sivuaa omaani, olemmehan samassa maassa syntyneet ja kasvaneet. He ovat minua puolta vanhempia, heidän maailmansa on eri kuin minun, ja silti sama.

Mistäkö sitten aloitin? Äiti Teresan nuoruusvuosista.

Kevään ja kesän kuusi kesken jäänyttä kirjaa

Yleensä sitä kirjoittaa vain niistä kirjoista, jotka on lukenut loppuun. Mutta entä ne, joita on aloittanut, kiinnostuksella, joskus innostuksella, toisinaan vähän epäillen, ja jotka kuitenkin ovat syystä tai toisesta tyssänneet jo alkuvaiheessa tai jopa puolen välin paikkeilla? Näin on käynyt kevään ja kesän aikana käynyt näille kuudelle kirjalle. Useammallekin, itse asiassa, mutta näiden kanssa sinnittelin enemmän tai vähemmän pitkään, mutta lopulta luovutin.

Satu Vasantola: En palaa koskaan takaisin, luulen. Tartuin teokseen Vasantolan hesarilaisen toimittajataustan vuoksi, minua kiinnosti, millaisen romaanin hän on kirjoittanut. Samoin minua kiinnosti aiheen ajankohtaisuus, maahanmuuttajien ja suomalaisten yhteiselämä. Muut teemat olen tainnut jo unohtaa. Luin ehkä viitisenkymmentä sivua, mutta en oikein innostunut, en kerrontatavasta enkä dialogista. ”Toimittajan kirjoittama, ja siltä se kuulostaa”, kirjoitin muistikirjaani.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta. Olen karttanut Pulkkista tähän mennessä ihan tarkoituksellisesti, en ole oikein uskonut, että hän olisi minua varten. Mutta kun hänen kirjojaan kuitenkin kirjablogeissa kovasti kehutaan, ajattelin kokeilla. Lasten planeetta aiheeltaan kiinnosti, nykykaupunkilaispariskunnan ero ja pieni lapsi siinä keskellä. Jäi kesken. Välillä epäilin, että kirja onkin parodia meidän ajastamme, mutta pelkään pahoin että se on sittenkin vakavasti kirjoitettu. Kylmä ja itsekeskeinen kuvaus perhe-elämästä ja sen loppumisesta, ainakin ne ensimmäiset n. 100 sivua. ”Jos tämä on suomalaisuutta, minä pysyn jatkossakin poissa maasta”, kirjoitin muistikirjaani ärtyneenä.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat. Minulla ei mene hyvin amerikkalaisen kirjallisuuden kanssa, mutta Oikukkaat puutarhat vaikutti sellaiselta, että voisin löytää etsimäni. Kansikin houkutteli. Mutta. Ensimmäinen novelli oli yksinkertaisesti huono Thelma&Louise-toisinto, jossa kaksi amerikkalaista naista lainaa intinaaninaisilta yhden lauseen, otetaan kirveet esiin, tms., ja lähtevät sitten pahoja perheenjäseniä pakoon tai muuta sellaista… Ja loppu kuin Hollywood-elokuvasta. Mamma mia. Jos Eugenides on ”amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimi”, niin mitä odottaa niiltä muilta? En tiedä. Kovasti tätäkin kehutaan, mutta en kyllä ymmärrä, miksi. Yritin toista novellia vielä, mutta tyssäsi heti alkuun ja luovutin suosiolla.

Hiromi Kawasaki: Sensein salkku. Japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, mutta siitä huolimatta epäröin Kawasakin suhteen. Arvaukseni osui oikeaan, ei ollut minulle. Kirjoitin ylös: ”Pitkäveteinen, turha, aika mitäänsanomaton, nostalginen ja kieleltään jotenkin vanhanaikainen. Töksähteleväkin.” Sinnittelin puoliväliin, mutta sitten se jäi. Pikkusievää kerrontaa aikuisen naisen ja hänen iäkkään professorinsa ystävyydestä. Izakaya-kohtaukset menettelivät vielä, mutta muuten… juu, ei.

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. Luen aika vähän matkakertomuksia, mutta ajattelin kokeilla. Tämä löytyi kirjastosta e-lainana. Mutta, mutta… Kustannustoimittaja, joka lähtee itseään etsimään ja espanjaa opiskelemaan Etelä-Amerikkaan ja pyörittää samalla ”iloista taloa” toisen suomalaisnaisen kanssa, tekee välillä vähän etätöitäkin kun ne luettavat käsikirjoitukset vihdoin saapuvat maahan. Krhm. En ole erityisen innostunut lukemaan opiskelukuvauksia, enkä näitä lemmenleikkejäkään, joten jätin väliin, vaikka hiukan sikäli harmitti, että Etelä-Amerikasta olisin kyllä mieluusti lukenut.

Kristiina Wallin & Hanna-Mari Heino: Puutarhakirjeitä. Puutarha ja kirjeenvaihto ovat aiheita, jotka kiinnittävät heti huomioni. Mutta kaksi suhteellisen tuntematonta runoilijaa? Tai no, suhteellisuus on suhteellista, ovathan he kumpikin useita teoksia julkaisseet ja kai palkintojakin voittaneet. Tuntemattomia kuitenkin minulle. No, kokeillaan kuitenkin, ajattelin, kun kirjastossa kirja osui kohdalle. Ei napannut. Ei tämä minusta oikein kirjeenvaihtoa ollut, puutarhakin melkein sivuosassa, ja liian maalailevaa, liian runollista, vähän väkisin tehdyn oloista. Yritin kauheasti, pääsin melkein puoliväliin, mutta jätin sitten kesken.

Kesken jääneistä kirjoista on kirjoittanut myös Kirjojen pyörteissä -blogin Jenny, jolta idean osin nyt nappasinkin. Aiemmat omat kesken jääneet kirjat löytyvät tägin alta.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Uutiset maksoivat paljon, ja niitä tilasivat vain varakkaimmat.

[…]

Immi kuului valittuihin. Niihin, joilla oli valta ja mahdollisuus muokata todellisuutta.

Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet kiinnitti huomioni ilmestymisvuonnaan sekä kauniin kantensa että mielenkiintoisten teemojensa vuoksi. Ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla sitä, mitä kirjallisuudesta etsin.

Pettymykseni oli – ensi alkuun – valtava. Kaikki ne kullit, mällit ja jatkuva kiroileminen – esikoiskirjailijan näyttämisen haluako, ajattelin, mutta jouduin toteamaan, että ei se sitä ole, sillä ei tämä suinkaan esikoinen ole. Puikkosen teatteritaustastako se sitten tulee? Turkan aika on jättänyt ikävän (paska)tahran suomalaiseen teatteriin…

Kirja jäi kesken. En vaan jaksanut, vaikka ne teemat edelleen kiinnostivat. Ja kiinnostivat lopulta niin paljon, että kun huomasin kirjan olevan kirjastossa tarjolla myös äänikirjana ajattelin antaa sille uuden mahdollisuuden. Otin pinon silitettäviä vaatteita ja aloitin, ja jatkoin verhoja ommellessani, ja vielä illalla venytellessäni.

Sillä kyllä, kun pääsen yli  tuon turhan rumuuden, Puikkonen kirjoittaa ihmiselämästä mielenkiintoisesti rajoja ylittäen, niin maantieteellisiä rajoja, aikarajoja kuin eksistentiaalisiakin rajoja. Kaiken tämän nykyisen äärirealismin rinnalle asetettuna epätodellisuus (mikä on epätodellista? kuka sen määrittää?) tuo kertomukseen itse asiassa uutta syvyyttä.

En ryhdy purkamaan kertomusta enkä lukukokemusta sen kummemmin, lukuhetkestäkin (tai siis kuuntelu-) on kulunut jo tovi. Mutta jokin tässä kirjassa jäi soimaan mieleeni. Kirja jakautuu useampaan tarinaan, joissa henkilöt vaikuttavat toinen toisiinsa, vaikka vain ohimennen. Minua henkilökohtaisesti kosketti eniten tarina Berliinin muurin erottamasta perheestä, joka yrittää korjata tapahtuneen muurin murruttua, mikä ei tietenkään onnistu ihan noin vain. Ja huikein oli viimeinen, josta on myös yllä oleva katkelma.

Kaiken kaikkiaan naisten näkökulmasta kerrotut tarinat ovat mielenkiintoisia ja monisyisiä, mutta en voinut olla panematta merkille kirjan mieskuvaa. Miehet ovat vastenmielisiä, rasvaisia, raiskaajia ja väkivaltaisia, rumia suustaan. Hetken sitä miettii että eikö miehissä todella ole muuta…

Aivan lopussa kiitokset ja kirjalista ovat turhia. Jälkimmäinen luo paasaavan ja alleviivaavan olon, jota kirja ei tarvitse. Lukija osaa ajatella ilmankin, romaani riittää itsessään herättämään sen. Kirjan luki Jukka Pitkänen, joka lukee hyvin, ”paljon paremmin kuin se edellinen”, kuten kirjoitin muistikirjaani. Mutta johtuuko se lukijasta vai kirjasta, että sävy on jotenkin aggressiivinen?

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
5 tuntia 19 min
WSOY, 2016
Lainattu kirjastosta