Heinäkuun kieli oli kiina

Kuukauden kieli -haasteessa oli heinäkuussa vuorossa kiinankielinen kirjallisuus. Sitä löytyy suomennettuna huomattavasti vähemmän kuin japanilaista, mutta enemmän kuin korealaista. Ainakin näin näppituntumalta katsottuna.

Tällä kertaa pääsin kuitenkin nappaamaan haastekirjan omasta hyllystäni, mistä löytyy kokoelma kiinalaisia tarinoita sekä aikaa sitten alelaarista pelastamani mainio pienoisromaani, Lu Wenfun Herkkusuu. Sitä näkyy yhä divarien hyllyillä, kannattaa napata mukaan, jos kohdalle sattuu!

Olen lukenut Herkkusuun vuosia sitten, ja mieleeni oli jäänyt erityisesti ensi nuudelien maun merkitys. Ensi nuudeleilla tarkoitetaan päivän ensimmäisiä annoksia, jolloin liemi on parhaimmillaan: päivän mittaan maku muuttuu, kun padasta ammennetaan uusille ja uusille lautasille, ja tätä parasta makua tarinan herkkusuu hakee ja lähtee siksi jo varhain aamulla nuudeleita syömään. Se oli jotenkin niin silmiä avaava asia, se, mikä merkitys ruoan maulla on, että rakastuin kirjaan päätä pahkaa.

Toisella lukukerralla tajusin kirjan poliittisen ja historiallisen merkityksen, se on kuin läpileikkaus sekä Kiinan poliittiseen että kulttuuriseen historiaan. Ja tämä kaikki kerrotaan ruoan kautta. Plus tietenkin ihmisyyden omat lisät soppaan, kuten kateus ja ahneus ja miten ne ihmistä omalla tavallaan ohjaavat.

En ole ehtinyt kirjasta vielä blogata, mutta olkoon.

Kiinalainen kirjallisuus on joka tapauksessa sellaista, johon haluan enemmänkin tutustua. Maa ja sen kulttuuri ovat valtavan mielenkiintoisia, ja nuo sosialistiset ja kommunistiset vuodet ovat muokanneet sitä enemmän kuin arvaakaan. Kaikessa on puolensa, mutta etenkin näin luettuna se on enemmän kuin kiinnostavaa.

Elokuussa mennäänkin sitten maantieteellisesti lähemmäs ja veljeskansan kirjallisuuden pariin. On siis viron – tai eestin – vuoro.

Luitko sinä heinäkuussa jotakin kiinan kielellä alunperin kirjoitettua?

Marko Annala: Paasto

Tästä tulee lyhyt postaus, sillä minulla ei ole kauhean paljon sanottavaa Marko Annalan romaanista Paasto.

Tartuin kirjaan, koska olin kuullut sattumalta radiosta Annalan haastattelun, jossa puhuttiin paljon ortodoksisesta uskonnosta ja sivuttiin hiukan hänen hevibändiuraansakin ja sitä epäsuhtaa, mikä näiden kahden välillä eittämättä on – tai mikä ainakin ensimmäiseksi tulee mieleen. Ja kun haastattelun lopuksi mainittiin, että Annala on kirjoittanut ortodoksisuudesta kertovan romaanin nimeltä Paasto, kirjoitin sen ylös ja ajattelin, että tähän voisikin tutustua.

Kirja oli tarjolla kirjaston äänikirjana, ja koska se ei ollut kamalan pitkä (5 tuntia), ryhdyin kuuntelemaan sitä vaatteita silittäessäni. Ihan ensin olin tosin mennä väärille raiteille, ajattelin että eikös tämä olekaan romaani, vaan Annalan omaa pohdintaa ortodoksisesta uskonnosta ja ajoittaisesta uskonpuutteesta, ja siinä kohtaa tuumin että onpa rohkea lähtökohta. Mutta sitten tajusin, että ei, romaanihan tämä on, kuvitteelliset henkilöt ja kuvitteellinen tarina.

Annala kirjoittaa sujuvasti. Kertomuksen miehen uskonnollinen (ja eksistentiaalinen) kriisi etenee ortodoksisen pääsiäispaaston tapahtumien mukaisesti, mutta ei lopussa kirkastu, vaan maallistuu. Konsepti sinänsä olikin mielenkiintoinen. Paaston aikana ihminen puhdistuu ja valmistuu kohtaamaan Jumalansa. Kertomuksen mies sitä vastoin vakuuttuu kadottaneensa uskonsa.

Mutta ei kirja minulle kauheasti mietittävää antanut. Kysymykset uskonnosta ja uskosta olivat kiinnostavia, mutta henkilöhahmot enimmäkseen etäisiä ja hiukan epäuskottaviakin. Tarinan kaari oli ehyt, liian ehyt, se eteni päätökseensä yllätyksettömästi ja tasaisesti. Kyllä tämän loppuun asti kuunteli (kun tuli lisää silitettävää), mutta siinä kaikki.

Kirjan luki näyttelijä Toni Kamula, jolla on miellyttävä ääni ja joka ääntää selvästi ja hyvin. Mutta samalla hän kuulostaa hiukan robottimaiselta ja useammin kuin kerran mietin, ymmärtääkö hän yhtään mitä hän lukee, vai lukeeko vain niin, että kuulija saa selvän. Juu, sai selvän. Mutta painotukset olivat usein erikoisia, tauot väärissä kohtaa, ja voisi lukija hiukan tekstiin eläytyäkin. Näyttelijä varsinkin.

 

Marko Annala: Paasto
Äänikirjan lukija Toni Kamula
5 tuntia 5 min
Like, 2018
lainattu kirjastosta

Kesäpäivän onnea

Katselin aamulla puolella silmällä televisiosta, kun Ranskan armeija esitteli Pariisissa uusimpia munanjatkeitaan, tappokoneita ja vakoiluvälineitä. Ultra-arrogantti pankkiiripresidentti liian tiukassa puvussaan asteli Champs-Élysées’llä kuin mikäkin pikku kukko ja hyppäsi panssarivaunun selkään näyttääkseen, kuka määrää ja kenellä on eniten aseita. Välillä kamera tsuumasi haussmannilaisten talojen katoille, missä tarkk’ampujat olivat valmiina nitistämään kenet tahansa, joka tätä esitystä häiriköisi. Keltaliiveistä mainittiin, mutta heitä ei näytetty, keltaisia ilmapallojako heillä oli, vai mitä.

En seurannut kovin tarkkaan, en nähnyt Suomen osallistumista enkä meidän omaa porvaripopulistipresidenttiämmekään, mutta Viron lipun sentään näin vilahtavan ruudun alakulmassa. Olkoon. Oli tärkeämpääkin tekemistä. Nimittäin eväitten laittamista!

Sillä tänään on ollut mitä kaunein kesäpäivä. Ilotulitukset ja katutanssiaiset on pidetty jo eilen, ja aamulla ihastelin jälleen täysin roskatonta katunäkymää. Täkäläiset osaavat iloita huligoimatta.

Jatkoimme meren ääreen. Missään ei näkynyt Ranskan lippuja liehumassa, poliisit eivät astelleet aseet esillä, panssarivaunut eivät rullanneet maanteillä eikä taivaalla leijunut laskuvarjojääkäreitä. Leipomoon oli kyllä jonoa, ja rannalla, parkkipaikalla petankkikilpailut kesken. Menneistä sodista muistuttivat muistomerkit kyläaukioilla sekä  natsien jälkeensä jättämät, autiot bunkkerit hiekkarannoilla. Ei siitä niin kauan ole.

Me levitimme liinamme hiekalle, söimme eväämme, luimme, kävimme välillä uimassa. Vesi oli kylmää, hyytävän kylmää, mistä saattoi vitsailla tuntemattomien kanssa, mutta kun vihdoin uskaltautui uimaan, olo oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Kuten oli pilviäkin katsellessa: ne lipuivat sinisellä taivaalla koko ajan muotoaan muuttaen. Eikä missään näkynyt vanan vanaa. Mikä onni, mikä autuus.

Vive la République, vive la paix.

Keväällä katsottuja elokuvia: 2 x uutta mustavalkoista

Keväällä katsottujen elokuvien purkaminen jatkuu vielä kahdella postauksella. Ensin mustavalkoista: kukapa olisi uskonut, että mustavalkoinen ilmaisu tulee takaisin! No, ehkä aika moni, mutta kiehtovaa tämä kumminkin on.

Ensin katsoin Michel Hazanaviciuksen mustavalkoisen modernin mykkäelokuvan The Artist (2011), joka ranskalaisuudestaan huolimatta kertoo Hollywoodin mykkäelokuvan kukoistuksesta ja kuolemasta, ääni tulee tilalle ja mykkäelokuvan suurtähti joutuu myöntämään uransa olevan ohi (tai ainakin melkein).

The Artist näyttää, että elokuva toimii yhä hollywoodilaisen mykkäelokuvan maneereilla ja tarinalla. Hyvää ja taiten tehtyä viihdettä – mutta siinä kaikki. Jean ”wanna-be-george-clooney” Dujardin on nappivalinta päärooliin, hänet voi hyvin kuvitella pienen koiran kanssa esiintyväksi mykkäelokuvahurmuriksi, ja toki roolinsa hyvin hoitaakin. Tekniikka, kaikki pelaa. Nauroinkin. Mutta jokin puuttuu. Jokin, joka puhuttelisi katsojaa. (Ja ehkä se lopulta on liian amerikkalainen ranskalaiselokuvaksi, nimeä myöten?)

 

Toinen mustavalkoelokuva tulee Puolasta. Pawel Pawlikowskin Cold War (Zimna wojna, 2018) sijoittuu nimensä mukaisesti kylmän sodan aikaan. Tämä on kuvauksellisesti elokuvaa parhaimmillaan: tarkkaan mietittyjä kuvakulmia ja kameran käyttöä, ja mustavalkoisuuden tuomat kontrastit sopivat sekä teemaan että tarinaan erinomaisesti. Myös kertomus ahdistavasta kommunistivaltiosta pois halajavista rakastavaisista on kaunis ja surumielinen.

Jokin jää tästäkin elokuvasta silti vielä uupumaan, jokin roso, jokin voima, joka saisi sen jäämään paremmin mieleen. Mutta kyllä tämän uudestaan katsoisi, ehkäpä se avautuisi silloin paremmin. Teema, perinteiset puolalaislaulut ja musiikkiesiintymiset, olivat myös hieno lisä. (Traileri muuten on hitaampi kuin itse elokuva, tai hitaus toimii elokuvassa paremmin kuin trailerissa. No, tällä kuitenkin mennään.)

 

Tästäpä tuli lyhyt postaus. Ehkä syy on juuri se, että kumpikaan elokuvista ei antanut erityisen paljon ajateltavaa, ei hyvässä eikä pahassa. Molemmat toimivat omalla tavallaan, mutta Cold Warista pidin ehdottomasti enemmän.

Oletko sinä nähnyt jomman kumman näistä elokuvista? Herättikö ne sinussa enemmän ajatuksia?

Ai niin, unohdin mainita: Helmet-elokuvahaasteeseen näistä tuli luonnollisesti merkinnät kohtiin 22. Mustavalkoinen elokuva ja 31. Mykkäelokuva.

Puolen vuoden kirjakatsaus -haaste

Kirjablogeisssa näyttää kiertäneen viime aikoina puolen vuoden kirjakatsaus -haaste, johon tässä eräänä iltana omaksi ilokseni vastailin. Minä poimin haasteen Unelmien ajasta, mutta sama haaste näyttää olleen esillä ainakin täällä ja täällä. No, tällaisia siis vaihteeksi:

1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Hämmästyin oikeastaan itsekin: olen lukenut tänä vuonna enemmän kuin monena muuna vuotena (tähän mennessä loppuun asti 22 kirjaa), mutta yksikään ei ole tehnyt todella suurta vaikutusta. Mikä sitten olisi paras? Ehkäpä sittenkin Märta Tikkasen Århundradets kärlekssaga, jonka kuuntelin Märtan itsensä lukemana. Sitä pidetään feministisen kirjallisuuden merkkiteoksena, mutta minä luin (kuuntelin) sitä alkoholistin puolison kirjeenä sille toiselle puoliskolleen. Sille, jota rakastaa ja jota vihaa, tai oikeastaan jonka alkoholismia vihaa.

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

En lue yleensä kirjasarjoja, mutta… Olisiko Kyllikki Villan Pakomatkalla sellainen? Ainakin se jatkaa lokikirjojen sarjaa, vaikka on matkansa puolesta aikaisempi kuin se kuuluisa Vanhan rouvan lokikirja. Kiehtova kirja, joka tapauksessa.

3. Kerro tänä vuonna julkaistu kirja, jota et ole vielä lukenut, mutta jonka haluat lukea?

Seuraan aika huonosti uusimpia julkaisuja, olen aina ollut vähän hidas tässä mielessä. Mutta jos nyt jotakin pitäisi sanoa, niin kyllä minä Kim Thuyn Run haluaisin lukea.

4. Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

Yhtä vaikea kuin edellinen, en nimittäin seuraa uutuusluetteloita (paitsi välillä havahdun niihin kun kirjablogeissa niistä mainitaan). No, tutkaillaanpa…

Totta puhuen, odottaisin enemmän käännöskirjallisuutta kuin mitä nyt on tarjolla. Angloamerikkalainen ei kiinnosta, ja siitä on Suomessa reippaasti ylitarjontaa. Kun 98% Suomen televisio- ja elokuvatarjonnasta alkaa olla amerikkalaista ja liki saman verran käännöskirjallisuudesta (tilanne ei luojan kiitos ole aivan niin huono kuin edellisten kohdalla), se ei ole enää normaalia eikä tervettä.

(Samaa aihetta liippasi itse asiassa tänään Janne Saarikiven erinomainen kolumni Ylen sivuilla, juuri noin se on, kuin Saarikivi sanoo. Kommenttiosiosta päätellen toisille näyttäisi tuottavan vaikeuksia nähdä Yhdysvaltain harjoittamaa hybridivaikuttamista, jota propagandaksikin voisi kutsua, mutta mitäpä muuta se olisi kuin juuri sitä? Saarikivi mainitsee vaihto-oppilasohjelmat osana tätä kuviota, mutta toinenkin on: nykyisten toimittajien lisäopinnot suoritetaan miltei itsestäänselvyytenä Yhdysvalloissa. Hybridivaikuttamista, jos mikä? — jäinkin nyt lukemaan niitä kommentteja, itse asiassa vallan mielenkiintoisia näkökulmia!)

Takaisin aiheeseen. Murakamin Tanssi, tanssi, tanssi olisi muuten listallani ykkösenä, mutta olen sen jo lukenut englanniksi. Hmm. No, palataan kotimaahan. Märta Tikkasen kirjekirja, Merete Mazzarellan hidas matkustaminen, Eeva Kilven muistikirja ja Claes Anderssonin kirja kiinnostavat. Heh, minua näyttää siis kiinnostavan nyt vanhojen ihmisten ajatukset!

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Tänä vuonna on jäänyt ennätysmäärä kirjoja kesken. Siis todella monta pettymystä. Loppuun asti luetuilta pettymyksiltä en alunperinkään odottanut kauheasti, mutta oli kyllä sellainenkin: Natsume Sōsekin Botchaniin tartuin suurella mielenkiinnolla, mutta englanninnos oli niin raskasta ja koukeroista, että taistelin päästäkseni kirjan kanssa loppuun asti.

6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä?

Hannu Mäkelän Muistan – Vapaus. Alku kangerteli ja kirja oli jäädä kesken, mutta kun hidastin lukutapaani aloin päästä sisään Mäkelän maailmaan ja kirjoitustapaan. Lopulta kirja oli todella mielenkiintoinen ja antoi paljon ajateltavaa.

7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

No olisiko se sitten Mäkelä? Aloittelin jo Valoa (mutta se jäi toistaiseksi kesken) ja aion ne Muistan-sarjan muutkin osat lukea (kas, minähän luenkin sarjoja!).

8. Mihin fiktiiviseen henkilöön olet ihastunut?

Ihastunut? Muistan, kun pikkutyttönä ihastuin fiktiivisiin henkilöihin, kuten Muskettisotureiden d’Artagnaniin ja johonkin Kolmen etsivän hahmoon. Mutta nyt?

9. Mikä on uusi lempihahmosi?

Ville Rannan Taiteilija, joka tosin taitaa olla Ranta itse tai ainakin hänen alter egonsa. Aivan mahtavia päiväkirjamaisia piirroksia hänen sarjakuvablogissaan. (Nyt kyllä luin uusimman, eikä se innostanut yhtään, känniörveltäminen ei kiinnosta, mutta muuten siis) Minusta on tullut täysin fani. Toivottavasti tämä blogisarjis (laajennettuna?) tullaan jossain vaiheessa painamaan myös albumiksi.

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

Jirô Taniguchin Quartier Lointain -sarjakuva, jota luen parhaillaan. Edellisen kanssa vollotin, nyt pyyhin vain silmäkulmia. Niissä on jotakin, mikä iskee minun tiettyihin kipupisteisiini.

11. Mikä on tämän vuoden paras kirjan pohjalta tehty elokuva?

Enpä tiedä, mutta paras tänä vuonna katsomani kirjan pohjalta tehty elokuva on Roman Polanskin The Ghost Writer.

12. Mikä on tämän vuoden lempipostauksesi?

Yllättäen olen innostunut kirjoittamaan elokuvista nyt, kun en mieti miten niistä pitäisi kirjoittaa, vaan kirjoitan vaan.

13. Mikä on kaunein kirja, minkä olet ostanut tänä vuonna?

Olen ostanut todella kauniin ruusukirjan.

14. Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä?

Niitä riittää! Monta on kesken ja monta lukulistalla. Pientä taukoa pidän parhaillaan Roman Polanskin omaelämäkerrasta Roman par Polanski, jota luen siis ranskaksi. Valtavan mielenkiintoinen, mutta toistaiseksi luen ranskaksi suhteellisen hitaasti.

— ah, kamalasti kirjoitusvirheitä, olen niitä korjaillut tässä, minulla on paha tapa kirjoittaa blogiani nopeasti ja turhia viilailematta…