Toukokuun kieli oli albania

Kuukauden kieli -haasteessa oli toukokuussa albanian vuoro. Rasti oli vaikea, sillä albaniankielistä kirjallisuutta ei juuri ole käännetty suomeksi eikä paljon muiksikaan kieliksi.

Valitsin albanian haasteeseen siksi, että tiedän itse Albaniasta niin olemattoman vähän. Kirjallisuuden avulla toivoin oppivani maasta jotakin uutta, tai ainakin näkeväni sen uudessa valossa. Pientä esimakua olin jo saanut muutama vuosi sitten luettuani Ismail Kadaren kirjan Kivisen kaupungin kronikka ja toivoin saavani sille jatkoa. No, kun ne kirjastot ovat taas kaukana, niin tässä sitä ollaan, netin armoilla. Kirjaston e-kirjoina kun ei näitä vanhempia varsinkaan ole juuri saatavilla.

Ajattelin ensin että no hyvä on, jos ei löydy albaniankielistä, niin luetaan ainakin Albaniasta. Sellaisia löytyi kaksi: Pajtim Statovcin Tiranan sydän ja Pirjo Mellasen Matkustin Albaniaan. Statovci jäi vielä odottamaan, sen sijaan tartuin Mellasen matkakirjaan, joka kertoo suomalaisen eläkeläispariskunnan kokemuksista Albaniassa. Valitettavasti toteutus oli sen verran amatöörimäinen, etten kahdesta yrityksestä huolimatta päässyt pariakymmentä sivua pidemmälle. Harmi sinänsä. Hyvän kustannustoimittajan kanssa kirjasta olisi voinut tulla vaikka miten mielenkiintoinen.

Lopulta palasin Words without bordersin pariin ja jäin lukemaan Fatos Lubonjan tekstejä. Hän on viettänyt vuosia vankilassa ja on ilmeisesti toisinajattelija maassa (en hirveän tarkkaan paneutunut aiheeseen) ja kritisoi kuulemma Ismail Kadareakin. Tämä herätti kiinnostukseni ja tajusin jälleen, miten valtavan vähän tästä maasta tiedän. Luin lopulta Lubonjan novellin Ahlem, joka pohjaa (kaiketi) suoraan hänen omiin vankilakokemuksiinsa ja jonka kautta hän kritisoi Albanian entistä diktaattoria Enver Hoxhaa. Novellina se ei minusta ollut erityisen kiehtova, mutta saipa sitä taas muistutuksen siitä, millaista on elää maassa, jossa yksi väärä sana tai ele voi johtaa vuosien eristykseen.

Tässä vielä pieni nosto tuosta novellista:

At that exact moment, a trembling voice echoed from the back of the room

”Stand up! The greatest man of the nation is being buried!

We were all on the verge of standing, even the policemen. Then we recognised Ahlem’s voice.

We remained seated yet nobody dared to laugh at the madman.

They began to throw the first spadefuls of earth on the dictator’s coffin.

Tällainen oli oma kurkistukseni albanialaiseen kirjallisuuteen ja Albaniaan. Luitko sinä jotakin albaniaksi alunperin kirjoitettua?

Kesäkuussa onkin sitten ihan toisenlaisen kielen ja kulttuurin vuoro, kun lähdetään etsimään hollanninkielistä kirjallisuutta. Mitä lie tästä löytyykään, mielenkiintoista.

Kun kirjat tulevat uniin

Satunnainen kirjakaupan ikkuna

– Näitkö sinä unia? mieheni kysyi aamulla. – Sinun nenäsi nimittäin vipatti ennen kuin heräsit.

Olin todellakin nähnyt unia, ehtinyt vain jo unohtaa.

Olin entisten koulutovereitteni kanssa bussimatkalla saarelle ja olimme siirtyneet terminaalin odotushalliin, kun muistin, että lauttamatkalle varaamani Haruki Murakamin The Wind-Up Chronicle oli jäänyt bussin penkille asettamani matkalaukun päälle. Säntäsin ulos ja näin sen siellä, bussin ikkunasta, vaaleansinikantinen paksu kirja mustan matkalaukun päällä. Bussit olivat kuitenkin siirtymässä lauttaan, enkä saisi sitä enää. Mitä tehdä? Mitä lukisin pitkän lauttamatkan aikana, miten viettäisin aikani, jos minulla ei olisi kirjaa? Oli vähän aikaa vielä, joten mietin hetken ja lähdin etsimään terminaalista kirjakauppaa. Sellainen löytyikin, pieni puoleentoista kerrokseen jakautunut avara ja valoisa kirjakauppa, jossa oli kuitenkin enimmäkseen paperitavaraa ja erilaisia itäaasialaisia teemakirjoja, kuten kirjanmerkin kokoisia pitkulaisia kirjoja kiinalaisista ja japanilaisista viisauksista, mutta en minä sellaista etsinyt, ne lukisi nopeasti. Toisaalta oli self-help-kirjoja, kuten Ikigai, mutta en halunnut sellaistakaan. En löytänyt mitään, enkä kiireeltäni ehtinyt edes jäädä hyllyjä sen kummemmin tutkimaan, joten kysyin lyhyenlännältä kirjaan uppoutuneelta puolikaljulta kauppiaalta, olisiko hänellä esimerkiksi pokkarina Mia Kankimäen kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, se oli ensimmäinen joka tuli mieleeni ja saattaisi tästä kirjakaupasta löytyäkin, ajattelin, ja se menisi hyvin tällaiseen lyhyeen lauttamatkaan. Kauppias siirsi tutkimansa kirjan sivuun, otti tikkaat ja nousi ylähyllylle ja totesi että on hänellä se, mutta äänikirjana, kelpaisiko se. Äänikirjana? Ei, en minä sellaista, haluan lukea, vastasin ja tajusin ettei tästä tule mitään, myöhästyn kohta lautalta. Palasin siis kirjatta lähtöterminaaliin ja katselin ulos ikkunasta ja mietin, miten ihmeessä vietän pitkän lauttamatkan. Kun ei ole lukemista, pitkäisikö aika oikeastaan käyttää hyväksi ja kirjoittaa?

Kun jälkikäteen jäin miettimään untani, tajusin, että kullakin uneen tulleella kirjanimikkeellä on itse asiassa suora linkki todellisuuteen. Murakamin The Wind-Up Chroniclen ostin vuosia sitten pitkää matkaa varten, joka ei koskaan toteutunut, ja luin sen vasta vasta toissa vuonna. Siitä on tullut yksi elämäni merkityksellisimmistä kirjoista. Ikigai taas oli esillä pari päivää sitten televisiossa, amerikkalaiset vaeltavat nyt Okinawaan etsimään pitkän elämän salaisuutta tapaamalla iäkkäitä ihmisiä (mutta mitäpä he heiltä pikavisiitillä oppivat, kun elämäntapa ja -katsomus on niin tyystin toinen). Kankimäen kirjaa taas olin kerran ostamassa, pokkarina ja juurikin matkalle, mutta en sitten ostanutkaan, mitä olen sittemmin harmitellut monta kertaa. Kirjaston e-kirjavalikoimassa se löytyy vain äänikirjana. Mutta minä lukisin mieluummin. Totta puhuen en hirveästi odota siltä, mutta matkalukemiseksi se voisi sopia – ja kun ei odota, voi yllättyä, olen ajatellut. Eikä sekään kai ole sattumaa, että uneni kirjakauppa oli erikoistunut nimenomaan itäaasialaiseen kirjallisuuteen, ovatpa kaksi viimeksi lukemaani kirjaakin juuri tuolle suunnalle sijoittuneet…

Oletteko te nähneet kirja-aiheisia unia?

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

Sain juuri luettua loppuun Mari Mannisen mainion teoksen Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Teos voitti ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandian ja myös Blogistanian Tieto -palkinnon, ja kyllä se on molemmat ansainnutkin.

Manninen käy läpi Kiinan yhden lapsen politiikkaa ja sen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin haastattelemalla heitä, tavallisia kansalaisia. Toki hänellä on myös taustatiedot ja historia hallussa, mikä tuo omaa painoarvoaan ja kiinnostavuuttaan teokseen. Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jotka on otsikoitu ytimekkäästi: Paperittomat, Syntymättömät, Perheettömät, Kurittomat, Veljettömät, Vaimottomat, Lapsettomat ja Armottomat. Eri näkökulmat piirtävät varsin monipuolisen kuvan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista, niin hyvässä kuin pahassa. Kokeilu on ollut monin tavoin julma, mutta ymmärtäjiäkin löytyy: ihmisiä on vaan ollut liikaa ja toisaalta nyt tyttöjäkin arvostetaan eri tavalla kuin ennen.

Se, mistä pidin erityisesti, oli Mannisen tapa kirjoittaa. Hän ei ihmettele eikä pällistele, vaan toimii pikemminkin kertojana, välittäjänä. Toki hänen omat mietteensä ja ajatuksensa tulevat välillä esiin, sanoopa hän alkuun pyöritelleensä silmiäänkin, mutta sittemmin tottuneensa mitä monimuotoisimpiin tarinoihin, ettei enää vähästä hätkähdä. Rankkoja juttuja, mutta myös hyviä. Yhtäällä pakkoabortteja ja kylän naisten kuukautisten kyttäämistä ja toisaalla suuria sydämiä, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan toisen lapsen omakseen tai jotka uhmaavat viranomaismääräyksiä pienellä vilunkipelillä, kuten ilmoittamalla kaksi eri vuosina syntynyttä lasta kaksosiksi.

Mitkä ovat sitten tulevaisuuden haasteet, jää nähtäväksi. Vaimokandidaatteja on liian vähän naimaikäisiin miehiin nähden, ja moni perinteiden kahleista irrottautunut ei kaipaa jälkikasvua lainkaan. Kaikella on puolensa.

Luin kirjan e-kirjana, joten taitosta en osaa sanoa juuta enkä jaata, vain sen verran, että pidin kovasti lukujen alussa olevista yhden kahden lauseen tiivistelmistä (esim. Kurittomat-luvun alussa: ”Jiang luuli lapsena, että liha ja bussin istuimet kuuluvat vain lapsille. Lapsuuden etuoikeuksilla oli kova hinta” ), samoin lukujen lopussa olevista yhden haastatellun nostetuista lauseista (kuten Lapsettomat-luvun lopussa: Guo Min: ”Olin kuuliainen yhden lapsen politiikalle, siksi tein aborttejakin. Enkä toki ollut sitä mitenkään vastaan. Mutta minusta muutos kahden lapsen politiikkaan olisi saanut tulla aiemmin. Kiinassa on niin paljon ainoan lapsensa menettäneitä.”). Kuvaliite tuli e-kirjassa lopussa, en tiedä olivatko kuvat varsinaisessa kirjassa lukujen yhteydessä vai miten. Kuvittelisin kuitenkin että olivat.

Suuri osa kirjan luvuista on ilmestynyt aiemmin lehtijuttuina, en tosin ollut lukenut niistä ensimmäistäkään. Mannisen toimittajatausta näkyykin sujuvana ja turhia lavertelemattomana tekstinä, joskin muutamaan otteeseen tuntui tulevan jo toistoakin (mikä lienee jäännös eri lehtijutuista?). Pidin myös lähdeluettelosta, joka on kirjoitettu auki siten, että Manninen kertoo lyhyesti kustakin kirjasta ja mitä se käsittelee. Aika mainio idea minusta.

 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016
205 sivua
luettu kirjaston e-kirjana

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kaikella sanottavalla on aikansa.

Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, mikä tuntuu yllättävältä, sillä onhan sen naapurimaista, Japanista ja Kiinasta, ollut jo pitkään tarjolla teoksia suomeksi. Pikkuinen Korea, vieläpä kahtia jaettu, on jäänyt näiden kahden mahtimaan väliin.

Tunnistan ongelman itsekin: olen lukenut japanilaista kirjallisuutta suhteellisen monipuolisesti, kiinalaistakin jonkin verran, mutta korealaisista tämä oli ensimmäiseni. Kiinnostus on kuitenkin herännyt, sekä maahan (maihin) että sen kirjallisuuteen, ja ilokseni olen pannut merkille, ettei tämä suinkaan ole jäänyt ainoaksi käännetyksi korealaisteokseksi. Toivottavasti trendi jatkuu ja jossain vaiheessa saadaan myös vanhempaa korealaiskirjallisuutta luettavaksi.

Pidä huolta äidistä on erään perheen tarina, jonka kautta kirjailija heijastelee sukupolvien muutosta Koreassa. Vanhempi sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa ja huomattavasti köyhemmässä, sodan runtelemassa maassa kuin heidän lapsensa, maalta kaupunkiin muuttaneet kosmopoliittiset nykykorealaiset. Muutos on todella ollut nopea ja valtava.

Tarina alkaa perheen äidin kadotessa ihmisvilinään Soulin metroasemalla. Iäkkäät vanhemmat ovat tulleet tapaamaan lapsiaan kaupunkiin, mutta isä ei huomaa äidin jääneen metrosta laiturille. Lapset yrittävät löytää äitiään, turhaan. Samalla he tutkiskelevat itseään ja suhdettaan äitiin ja huomaavat, etteivät tunteneetkaan tätä kuten olivat kuvitelleet. Toisaalta, kuka tuntee kenet? Olemmeko kaikki erilaisia eri ihmisille, näytämmekö eri puolet itsestämme, tietoisesti tai tiedostamatta? Entä miten olemme kohdelleet läheisiämme? Olemmeko olleet oikeudenmukaisia, reiluja vai itsekkäitä? Entä mikä on äiti, kuka hän on? Näitä asioita pohditaan kunkin perheenjäsenen silmin.

Shin käyttää eri kertojaääniä eri henkilöiden kohdalla: kolmatta persoonaa, minä-muotoa ja kaikkein kiehtovimpana yksikön toista persoonaa, jolloin lukija sujautetaan henkilön saappaisiin. Ensin mietin, mitä sillä halutaan sanoa. Onko puhuttelija kadonnut äiti, kenties kuollut äiti, vai jokin ylempi ääni, vaiko kenties henkilöhahmon omatunto. Hetken ajattelin, että ei kai se (inhoamani) sinä-passiivi ole, mutta ei, siksi se on liian aktiivinen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kyseessä on nimenomaan lukijan asettaminen kirjan henkilön tilalle. Tämä oli uutta minulle, ja toimi loistavasti.

Pidin muutenkin kirjan kerrontatavasta. Se ei asettanut minua lukijana ihmettelijän tai vieraan rooliin, vaikka korealainen yhteiskunta minulle vieras onkin. Mutta ihminenhän on sama, ihmiselämä. Pienet asiat muuttuvat, kuten nimet, ruoat ja uskonnolliset tavat, siinä kaikki. Toisaalta oli kiehtova todeta, miten luonnollisesti ruoka ja ruoanlaitto ovat korealaisessa elämässä mukana, kirjassa laitetaan koko ajan ruokaa ja puhutaan ruoasta, mutta ilman että sitä nostetaan millään tavalla erityisesti esille. Jotenkin se tuntui niin hyvältä, kun kotimaassa ruoasta on tullut niin kamalan vaikea ja hankala asia.

En tiedä miksi, mutta ehkä eniten minua kosketti, yllätti tai ainakin mieleeni painui äidin oma puheenvuoro kun hän katselee nuorinta tytärtään, kolmen lapsen äitiä sivusta. Myös kadonnut äiti käy läpi omaa elämäänsä ja suhdettaan lapsiinsa, puolisoonsa ja muihin ihmisiin, miettii, mitä on tehnyt oikein ja mitä väärin. Nykyäidin rooli ei lopulta ole sen ihmeellisempi, vaikeampi tai helpompi kuin entistenkään, erot ovat vain nyansseissa. Kuten elämässä muutenkin.

Ja muuten se, mistä näissä itäaasialaisissa kirjoissa yleensäkin pidän, on moralisoimattomuus. Ihmiset ovat ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen. Niin tässäkin tarinassa. Välillä tosin se ”pidä huolta” -teema tuntui nousevat vähän turhankin paljon esille, vähempikin olisi riittänyt, mutta toisaalta jakoa hyvään ja pahaan ei tehdä, kaikissa on molempia.

Ajatuksia herättävä kirja, jonka voisi lukea uudestaankin.

Niin, aloittelin tätä tosiaan jo tammikuussa kun Kuukauden kieli -haasteessa oli korean vuoro, mutta lukeminen katkesi kun oli niin paljon muuta kesken… Nyt oli sopiva hetki jatkaa. Kaikelle on oma aikansa.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
alkuperäinen koreankielinen teos Omma rul put’akhae, 2009
suomentanut Taru Salminen
Into, 2015
210 sivua
luettu kirjaston e-kirjana