Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä

Olen viime aikoina janonnut runoutta, mutten ole oikein tiennyt mistä aloittaa. Niinpä olen lainannut kirjastosta kaikenlaista: tuttuja nimiä ja tyystin tuntemattomia. Kuukauden kieli -haasteen innoittamana, vaikkakin hiukan etuajassa, lähdin nyt etsimään turkkilaista runoutta ja törmäsin nimeen Nâzim Hikmet. Se ei sanonut minulle mitään, mutta teosten nimet olivat kauniita, kuvittelin niiden olevan luontorunoutta. Mitäpä muuta voisikaan, kun teoksen nimi on esimerkiksi Puut kasvavat vielä?

Mutta Turkki on Turkki ja siellä on aina kuohunut. Siellä on ihmisiä viety yhtäkkiä vankeuteen milloin minkäkin asian vuoksi, kuten väärien mielipiteiden. Joten ei siltä kaikelta Nâzim Hikmet runoineenkaan säästy – ja juuri siksi (siksi?) tunsin tulleeni kotiin.

Nämä runot puhuivat minulle. Ne olivat yksinkertaisia ja kauniita, ne puhuivat rankoista aiheista mutta hienostuneesti, ne veivät minut kauas Turkkiin, joka on vieras ja silti sama, sillä ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, he rakastavat, surevat, pelkäävät, ihastuvat, ihailevat, muistelevat, suutelevat, riitelevät, kaipaavat – ja kirjoittavat runoja.

Käsissäni oleva Puut kasvavat vielä on vanha ja repaleinen kirja, sitä on siis luettu. Se on kiertänyt kirjastosta toiseen, kädestä käteen, sen kanssa on tunnettu, eletty, ja ehkä se taas korjataan, jotta se jatkaisi matkaansa, eteenpäin, yhä uusille lukijoille. Sillä nämä runot pitää lukea.

Runot on suomentanut Brita Polttila, runoilija itsekin (ja juu, Eva Polttilan äiti), ja kauniisti hän Hikmetin säkeet onkin suomentanut.

Niin kauan kuin yksikin maa/
yksikin ihminen maan päällä/
elää orjuudessa/
niin kauan kuin taivaalle nousee/
yksikin sienen muotoinen pilvi/
on runojemme annettava kaikkensa/
ajatuksensa sielunsa sydämensä/
vapauden puolesta.
(ote runosta Aasian ja Afrikan kirjailijoille)

Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä
valikoinut ja suomentanut Brita Polttila
Tammi, 1981
69 sivua