Robert Barry: Le sapin de monsieur Jacobi

Mais à peine le sapin mis en place,
Monsieur Jacobi fit la grimace :
Le sommet attegnait le plafond déjà haut.
– Grand Dieu ! dit-il. Il faut en couper un morceau.

lesapindejacobi

Ranskassa vieraillut ystäväni ihastui vuosi pari sitten Robert Barryn jouluiseen lastenkirjaan Le sapin de monsieur Jacobi ja luetutti sen minullakin. Ja mukava pikku kirjahan se toki on. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja omalla kohdallani se toimi mainiosti ranskan harjoituksena. Alkuperäinen teos on vuonna 1963 ilmestynyt Mr Willoby’s Christmas Tree ja näyttää olevan myös suomennettu nimellä Herra Jalavan joulukuusi.

Tarinan pääosassa on nimensä mukaisesti joulukuusi.  Herra Jacobi hankkii ison kuusen saliinsa, mutta kun latva osuu kattoon, sitä pitää hiukan lyhentää. Ja niin alkaa kuusen latvan matka herra Jacobin palvelijan talosta puutarhurin kotiin, sieltä karhun pesään, ketun koloon ja jäniksen luo. Aina se tuntuu osuvan kattoon ja sitä pitää hiukan pätkäistä. Lopulta latvan pätkä saapuu takaisin herra Jacobin taloon, ihan pikkuruisena mutta juuri sopivana hiiren koloon mahtuvaksi.lesapindejacobi001

Pidin kovasti kuvituksesta ja luin nyt, että amerikkalainen Robert E. Barry (1931–2012) on palkittu kirjailija ja kuvittaja. Barry ehti asua myös Sveitsissä ja Etelä-Amerikassa, mikä lienee vaikuttaneen hänen kuvakieleensä.

Kävin tiedustelemassa teosta kirjakaupasta, mutta eipä sitä enää hyllyssä ollut. Tilaaminen kävi nopeasti, viikon päästä kirja odotti hakijaansa. Kirjan hintaan tilaus ei vaikuttanut, pehmeäkantinen pikku kirjanen maksoi 4,95 euroa. Ei siis mikään mahdoton summa, paperi on hyvälaatuista ja sen verran paksua että luulisi kestävän pienemmilläkin lukijoilla. Tuohon hintaan se menee ehdottottomasti myös heräteostoksena.

Huomasin samalla että hyllyt eivät muutenkaan olleet kovin täydet, mutta useampikin tilattu kirja odotti hakijaansa. Näinkö se nykyään käykin? Eli jos etsimäänsä teosta ei löydy hyllystä, ei pidä epäröidä vaan kysäistä myyjältä.

Cette même nuit, un peu plus tard,
Surgit soudain Maître Renard.
Il vit le petit bout, se frotta le menton,
Ouvrit sa besace, y glissa le rogaton.

Kun kyseessä on kuvakirja, niin tulkoon vielä kuviakin. Ovathan ne kaiken lisäksi aika kivoja!

lesapindejacobi002 lesapindejacobi003 lesapindejacobi004

Helmet 2017 -haasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kuvitettu kirja ja käännöskirja.

Robert Barry
Le sapin de monsieur Jacobi
englanninkielinen alkuteos Mr Willoby’s Christmas Tree, 1963
kääntänyt ranskaksi Anne Krief
Gallimard Jeunesse, 2001 (tämä painos 2011)
32 sivua
Ostettu kirjakaupasta ulkomailta.

Marcel Carné: Le quai des brumes

Tämähän menee vallan elokuviksi, mutta mainitsenpahan tämänkin… Klassikkoelokuvia restauroidaan nyt kiireen vilkkaa ja tällä kertaa vuorossa oli Marcel Carnén Le Quai des brumes (Ranska, 1938, suomeksi Sumujen laituri). Televisiossa se näytettiin eilen illalla, ja juutuin taas paikoilleni.

Le Havreen sijoittuvan elokuvan pääosissa ovat Jean Gabin ja vastikään keskuudestamme poistunut säihkysilmäinen Michèle Morgan. Pierre Mac Orlanin saman nimiseen romaaniin perustuvan tarinan muokkasi elokuvakäsikirjoitukseksi runoilija-käsikirjoittaja Jacques Prévert, ja sen tyylilajiksi ilmoitetaankin runollinen realismi.

Sitä Sumujen laituri toki onkin: runollista, surullista, kaihoa, suuria tunteita. Häpeää, rakkautta, vihaa, mustasukkaisuutta, äkkipikaisuutta. Taustana Le Havren sumuinen ja likainen satama, jonka mustat Etelä-Amerikkaan lähtevät linjalaivat antavat toivon paremmasta elämästä.

Elokuvaa katsoessani ajattelin monta kertaa, että tätä Ranskaa ei enää ole. Vaatetus, puheenparsi, tietty epätoivokin… se on kaikki muuttunut niin kovasti. Ja jonakin päivänä tätä meidän aikaamme ei ole, on jotain ihan muuta. Se on kummallinen tunne.

Katsoin Sumujen laiturin nyt toista tai kolmatta kertaa. Restaurointi on tehnyt terää kuvan laadulle, muttei poistanut sen omaperäistä tunnelmaa.

 

Vuonna 2016 katsomani elokuvat

Tammikuu lähenee jo loppuaan, mutta ehkä sitä ehtii vielä yhden listauksen tehdä. Olen silloin tällöin kirjannut blogiini myös katsomiani elokuvia, joten ajattelin tehdä niihin pienen pikakatsauksen. Suurin osa on tullut katsottua televisiosta tai videolta, leffateatteriin en toiveistani huolimatta tainnut päästä kuin kerran. Kun ei siellä ole mitään katsomisen arvoista. Ja Suomessa leffojen hinnat ovat niin hulppeita, että jäi Almodovar näkemättä kun Ranskassa en ehtinyt. Harmi sinänsä.

En ole pitänyt sen tarkempaa listaa, joten tästä varmastikin uupuu muutama. Mutta tällaisia katsoin siis vuonna 2016:

Woody Allen: Café Society (USA, 2016). Ainoa leffa, jonka näin teatterissa. Taattua Allenia, joskin aavistuksen surumielinen. Mutta parhaimmillaan Allen on sijoittaessaan tarinansa Amerikan ihmemaahan.

Claude Sautet: César et Rosalie (Ranska, 1972). Tuli telkkarista ja jäin katsomaan. Seitsemänkymmenluvun tunnelmia, kauniin surullinen tarina vapaasta naisesta ja kahdesta häneen hullaantuneesta miehestä. Ei ehkä mestariteos, mutta jäi hyvällä tavalla kaihertamaan mieltä. Pääosissa Romy Schneider ja Yves Montand sekä vähemmän tunnetty Sami Frey.

Roman Polanski: The Pianist (Ranska, Britannia, Saksa, Puola, 2002). Elokuva, jonka olen nähnyt moneen kertaan ja johon en koskaan kyllästy. Paras koskaan tehty elokuva toisesta maailmansodasta ja holokaustista. Sodassa mikään kansa ei ole absoluuttisen hyvä tai absoluuttisen paha. Perheen isän suulla Polanski taitaa sanoa mielipiteensä siitä, ketä hän syyttää holokaustista ja että sitä ei estetty. Kannattaa katsoa ja kuunnella tarkkaan. Polanski itsehän pakeni keskitysleiriltä ja hänen äitinsä ja isoäitinsä kuolivat Auschwitzissä.

Krzysztof Kieslowski: Trois colours: Bleu (Ranska, Puola, Sveitsi,  1993). Olen pitkään halunnut katsoa Kieslowskin väritrilogian uudestaan (tai siis, jälleen kerran) ja nyt siihen tuli tilaisuus. Sinisestä pidän eniten, sen musiikista ja teemasta. Kohtauksista mielenkiintoisimmassa esitetään hyvä kysymys: miksi teet tätä, eli strippaat ja huoraat, ja saadaan vastaus: koska pidän siitä. Eihän näin pidä vastata, eikö totta?

Krzysztof Kieslowski: Trois colours: Rouge (Ranska, Puola, Sveitsi, 1994). Punainen on myös kiehtova, eläkkeellä oleva tuomari kuuntelee salaa naapureitaan ja kaikilla on salaisuuksia. Kumpi on moraalisesti enemmän roisto, se, joka kuuntelee muita salaa muttei tuomitse ketään (vaikka onkin ammattituomari) vai se, joka valehtelee lähimmäisilleen (tai rikkoo lakia)? Entä milloin pitää mennä väliin? Kumpaa se tuottaa, hyvää vai pahaa? Paljon hyviä kysymyksiä.

Krzysztof Kieslowski: Trois colours: Blanc (Ranska, Puola, Sveitsi, 1994). Surumielinen komedia, jonka tapahtumat sijoittuvat Pariisiin ja Puolaan. Miehen ja naisen valta-asemat menevät heittävät häränpyllyä ja menevät päälaelleen.

Marjane Satrapi & Vincent Paronnaud: Persepolis (Ranska, 2007). Satrapin samannimisen sarjakuva-albumin pohjalta tehty animaatio. Ja hyvin se olikin tehty, noudatti pitkälti sarjakuvan tarinaa. Sarjakuvana se kyllä jäi paremmin mieleen.

Luchino Visconti: Rocco et ses frères (Italia, Ranska, 1960). Tuli televisiosta joulun alla, enkä malttanut olla katsomatta loppuun asti. Kiehtova, välillä vähän pitkän oloinen, mutta piti otteessaan.

Nigel Cole: Dagenham (Britannia, 2010). Mielenkiintoinen aihe naisten taistelusta tasa-arvoiseen palkkaukseen, mutta surkea, laskelmoitu ja ennalta-arvattava toteutus. Televisioelokuvamainen, vaikka olikin tehty teatterilevitykseen. Huoh.

Max Ophüls: Lola Montès (Ranska, 1955). Aivan mahtava draamapyöritys, jota ei voinut jättää kesken.

Loppuyhteenveto: Vaikka Yhdysvallat dominoi tv:tä ja elokuvateattereita (kuinka kauan? joko loppu häämöttää?), minun listallani jyräsi Ranska. Näistä kymmenestä katsomastani leffasta peräti seitsemän oli ranskalaisia, yksi italialainen, yksi britti ja yksi amerikkalainen. Toki asiaan vaikuttaa se, että asun Ranskassa, ranskalaisia elokuvia on nähtävissä enemmän kuin Suomessa. Mutta amerikkalaisleffat täälläkin tunkevat joka paikkaan. Niissä vain niin kovin harvoin on mitään kiinnostavaa katsottavaa.

 

Elokuvissa: Dalida

Elämäkertaelokuvat ovat olleet viime aikoina hyvin suosittuja Ranskassa. Edith Piafista kertova La Môme oli suurmenestys, minkä jälkeen valkokankaille päätyi rakastettu runoilija-lauluntekijä-pahis Serge Gainsbourg ja nyt sitten tietenkin ihanan traaginen Dalida.

Aineksia hyvään tarinaan olisi tosiaan ollut. Dalida, oikealta nimeltään Iolanda Gigliotti, syntyi vuonna 1933 Kairossa italialaiseen perheeseen ja teki upean ja pitkän uran laulajana. Oma elämä olikin sitten traagisempi: miehet vaihtuivat vikkelään, moni heistä teki itsemurhan, ja oman käden kautta päättyi Dalidankin elämä. Elämän traagisuus kuuluu Dalidan lauluissa ja äänessä, joka koskettaa sydänjuuria myöten.

Mutta mitä siitä kaikesta on saatu elokuvaan? Lauluja, suudelmia ja kyyneliä. Elokuvan nimeksi olisi voitu laittaa Dalida ja miehet. Toki niitä miehiä Dalidan elämän varrella oli paljon, mutta kovin jäi köykäiseksi näiden suhteiden merkityksen käsittely, jopa sen suuren rakkauden, Luigi Tencon, joka päättyi itsemurhaan kesken laulukilpailun. Dalida löysi rakastettunsa kuolleena hotellihuoneesta ja muutaman viikon päästä yritti itsekin itsemurhaa.

Ah, mikä hukkaan heitetty mahdollisuus tämä elokuva! Loppujen lopuksi oli kuin olisi katsonut pitkitettyä musiikkivideota tai musiikkivideoiden kimaraa, johon ohjaaja (nainen) oli valinnut kaikki lempibiisinsä. Väliin sitten suudelmia ja kyyneliä, lähikuvina tietenkin. Huoh.

Rooleihin oli kyllä löydetty harvinaisen hyvin henkilöittensä näköiset näyttelijät. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole ainoa kriteeri elokuvan onnistumiselle. Elokuvahan on tarinan kertomista, ei pelkkiä lähikuvia kasvoista. Ja Dalidan elämäntarina on hyvä olla tiedossa jo ennen elokuvaan menemistä, sen verran poukkoileva ja sekava tämä kertomus on.

Lopuksi vielä Dalidan ja Alain Delonin yhdessä esittämä Parole, parole, joka on yksi omista suosikeistani, myös esityksenä:

Anna Gavalda: L’échappée belle

– Ô mon châtôôôô, c’est le plus  bôôôô des châtôôôôôôôôôô…

Simon chantait, Vincent riait et Lola souriait. Nous marchions tous les quatre au milieu  d’une chaussée fissurée d’herbes folles  à l’éntrée d’un petit village de l’Indre.

(Kömpelö käännös: – Oi mun linnaaaani, se on kaikkein kaaaaunein linnoistaaaaaaaa….

Simon lauloi, Vincent nauroi ja Lola hymyili. Me neljä kävelimme keskellä rikkaruohojen rikkomaa tietä kohti pientä indreläistä kylää.)gavalda_echappee_belle

Olen ollut vuoden alkuvaiheessa hyvin kiireinen ja iltaisin väsynyt, joten 101 kirjaa -haasteen e-kirjat jäivät auttamatta kesken (ei kiitos ruutuun tuijottelua enää päivän päätteeksi) ja sen sijaan nappasin kirjahyllystä Anna Gavaldan pienoisromaanin L’échappée belle (suomeksi käännetty nimellä Karkumatka).

Olin ostanut kirjan vuosia sitten kielenoppimistarkoituksessa: Gavalda kirjoittaa nykyranskaa ja nyky-Ranskasta ja tekstiä puhkovat pitkät keskustelut. Kirjan pituus, tai oikeastaan lyhyys, tuntui sekin tässä kohtaa sopivalta.

Muutama vuosi sitten en kuitenkaan tajunnut tekstistä mitään. Tarkistin sanoja lukiessani, sitten merkitsin sanoja tarkistaakseni ne jälkikäteen, mutta lukeminen ei edennyt.

Nyt jätin molemmat pois. Enhän lue englanniksikaan sanakirja toisessa kädessä vaan tarkistan myöhemmin ne sanat, jotka ovat jääneet häiritsemään. Ja kas: Gavaldan tarina alkoi viedä mukaansa. Yllätyksekseni vieras kielikään ei haitannut, vaikka olin väsynyt.

Kuten kirjailija kirjan takakannessa toteaa, ”Tällä pikku kirjalla ei ole muuta tarkoitusta kuin kutsua teidät osallistumaan tälle piknikille. Toisiaan rakastavien ihmisten joukkoon, ihmisten, jotka rakastavat elämää.”

Ja sellainen tarina tosiaan on. Kepeä, naisten välinen sanailu hetkittäin ärsyttävää, haikea, kaunis, rakastava. Toisiaan lopulta ymmärtävä. Joskus on väsyttävää olla niin aikuinen, on vaikea päästää irti, lähdettävä pienelle karkumatkalle, tarrauduttava muistoihin, oltava hetken niin kuin silloin kun oltiin pieniä, teinejä, nuoria. Kuka sen olon paremmin ymmärtäisi, kuin sisarukset?

Luin kirjan alkukielellä ja mieleni tekisi kurkistaa, miten se on suomennettu. Pidän nimittäin Gavaldan kirjoitustavasta. Hän sekoittaa kaunista runollista ranskaa nykykielen anglismeihin ja töksähtelevään puhetapaan, lataa sekaan brändejä ja merkkejä kuten nykyään tehdään ja leikittelee oikeinkirjoituksella, kuten yllä postauksen ensimmäisessä lainauksessa.

– Hé, Carine… dis un prix pour l’Exfoliant Double Générateur d’Azote à la vitamine B12 de chez Estée Lauder. (s. 9)

(– Hei, Carine… sano hinta Estée Lauderin B12-vitamiinia sisältävälle typpi-ihonkuorimistuplageneraattorille. [tai jotain sinnepäin])

Boum. Sept chatons d’un coup. C’est not’ Pop qui était content ! (s. 33)

(Paf. Seitsemän kissanpentua kerralla. Se oli meijän faija joka oli tyytyväinen!)

Des clins d’oeil, des souvenirs, des slow’s ratés en souvenir de soirées pourries, miousic wâse maille feurst love pour la belle Marianne […] (s. 91)

(Silmäniskut, muistot, epäonnistuneet hitaat jotka muistuttivat pilalle menneistä iltamista, mjuusik vos mai föörst lov  kauniille Mariannelle […])

Ongelmiakin varmasti on ollut. Jo kirjan nimi L’échappée belle sisältää ranskaksi sellaista ihanaa kepeyttä ja pientä suloista kapinaa, mitä pelkkä suomenkielinen simppeli karkumatka ei oikein tavoita.

Mutta ehkä siinä on se suomalaisen ja ranskalaisen ero, kaikki ei vain käänny. Eihän suomalainen puhu rakkaudestakaan niin höyhenenkeveästi ja samalla surumielisen lämpimästi. Kuinka usein me sanomme perheemme jäsenille että he ovat kauniita, että rakastamme heitä, niin syvästi kuin vain läheistä ihmistä voi rakastaa? Ei, me kerromme sen toisin, tai kuvittelemme että toinen tietää sen sanomattakin.

Grosse bouffée de tendresse pour ces trois-là et intuition que nous étions en train de vivre nos dernières tartines d’enfance…

(Voimakas tuulahdus hellyyttä noita kolmea kohtaan ja tunne kuinka elimme parhaillaan lapsuutemme viimeisiä rippeitä…)

Gavalda myös jaottelee tekstin paperilla kevyesti melko lyhyisiin kappaleisiin, mikä tuo kokonaisuuteen ilmaa. Se toi mieleeni ruudulle kirjoittamisen tyylin, missä kappaleiden välillä on oltava tilaa, muuten tekstiä ei jaksa lukea. Pidin siitä kovasti myös paperilla. Gavaldalla on oma kirjoitustapansa, joka tuo etäisesti mieleeni Marguerite Durasin, johon aikoinaan ihastuin juurikin hänen kirjoitustapansa vuoksi.

gavalda_echappee_belle_merkinnat
Ensin tein merkintöjä…
gavalda_echappee_belle_sivu
…ja sitten annoin vain mennä.

HelMet 2017 -lukuhaasteeseen tästä saisi merkinnät kohtiin kirjan nimi on mielestäsi kaunis, kirjablogeissa kehuttu kirja, kirja jossa kukaan ei kuole, kirja kirjailijalta jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (olen lukenut Viiniä keittiössä ja aloittanut Kimpassa-kirjaa, josta en kuitenkaan innostunut), kirjassa mennään naimisiin, kirjan kannessa on eläin (koira) ja kirja jonka lukemista olet suunnitellut pitempään

Anna Gavalda
L’échappée belle
Le Dilettante, 2009
126 sivua
ostettu ulkomailta.

Jälkikädessä Kurjen siivellä -haasteeseen

kurjen_siivella

Osallistun vähän jälkijättöisesti Pinon päällimmäinen -blogin Sannabananan luotsaamaan Kurjen siivellä -haasteeseen, jossa oli siis vuoden 2016 aikana tarkoitus lukea itäaasialaista kirjallisuutta.

Selailin nyt haasteen yhteenvetoja ja löysin sieltä kaikkea mielenkiintoista, ja niin päätin koota yhteen ne vaatimattomat kuusi japanilaista kirjaa jotka itse vuoden aikana luin. Ties vaikka joku löytäisi niiden joukosta kiinnostavaa luettavaa.

Kas tässä:

Haruki Murakami: 1Q84. Monitasoinen romaani, joka jatkaa siitä, mihin George Orwellin 1984 loppui. Nyt ollaan vuodessa 1984. Tai 1Q84, kuka sen mitenkin näkee. Ensimmäinen kirja, josta bloggasin.

Shūsaku Endō: The Sea and Poison. Tositapahtumiin perustuva kertomus ihmiskokeesta, ihmisyydestä ja moraalista. Sekä siitä, mitä niille käy sodan aikana.

Haruki Murakami: After the quake. Koben maanjäristykseen liittyvä novellikokoelma. Miten maanjäristys vaikuttaa ihmismieleen vaikkei edes ollut paikan päällä?

Keigo Higashino: Journey under the midnight sun. Lähimenneisyyteen sijoittuva psykologinen jännäri. Tapahtumapaikkoina Osaka ja Tokio.

Murakami & Kawai: Haruki Murakami goes to meet Hayao Kawai. Psykoterapeutin ja kirjailijan mielenkiintoinen keskustelu kaikesta maan ja taivaan välillä, eli kirjallisuudesta, hiekkalaatikkoterapiasta sekä japanilaisuuden ja länsimaalaisuuden eroista.

Haruki Murakami: Hear the wind sing. Murakamin esikoisteos kirjailijan alkusanojen kera.

 

 

Koppi 101 kirjaa -haasteesta

naantali
Aiheeseen häthätää liittyvä kuvituskuva

Juuri kun pääsin sanomasta, että Helmet-kirjahaaste on ainoa mistä olen kiinnostunut, törmäsin (lukuisissa) kirjablogeissa Ylen 101 kirjaa -hankkeeseen. Jokaiselta maamme itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi kirja. Ja mikä tällaiselle maan rajojen toisella puolella olevalle suomalaiselle oli mieluista, nämä kirjat on ladattavissa omalle koneelle. Että kun kirjastoon ei pääse, tulee kirjasto luokse. Tämähän on hienoa, kiitos kovasti.

Vaikka edelleen luen kirjani mieluummin kansien välistä ja paperilta, aion tällä kertaa kokeilla. Lueskelin kirjalistaa ja laskin lukeneeni niistä vain kymmenisen. Joiltain kirjailijoilta olin tosin lukenut jonkun muun teoksen, mutta silti. Eihän se paljon ole.

Listalla huomioni kiinnittyi pääosin naiskirjailijoihin. Tämä on aika hauska huomio, sillä olen viime vuosina lukenut vähemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Se ei ole ollut mikään sen kummempi valinta, on vain mennyt niin.

Kirjailijoista minua kiinnostavat ainakin Rosa Liksom (2010-luku), Leena Krohn (2000-luku), Anja Kauranen (1990-luku), Arto Paasilinna (1970-luku), Pentti Saarikoski (1960-luku), Elvi Sinervo (1940-luku), Olavi Paasilinna, Saima Harmaja, Katri Vala ja Pentti Haanpää (1930-luku) sekä Aino Kallas ja Edith Södergran (1920-luku).

Ei yllätyksiä siis, paitsi naispainotteisuuden lisäksi se, että minua näyttää kiinnostavan eniten 1930-luku. Södergranin ja Saarikosken pariin puolestaan palan halusta palata. Krohin kirjan olen muistaakseni kertaalleen lukenut ja Kaurasen Sonja O. taitaa todella olla vielä lukematta. Sally Salmisen Katriina minulla on ranskaksi kirjahyllyssä.

Mutta lupaan tutkiskella muitakin. Mietin jo hetken että kun tällainen tilaisuus kerran on, pitäisikö sitä lukea Jari Tervoa… Hmm. Ajatus ei totta puhuen kauheasti innosta, vaikka miten yritän itseäni piiskata. Vaan ehkä pitäisi päästä ennakkoluulojensa yli?